Loppuvuoden kuulumiset ja pohdintaa harrastuksista ja vähän terveydestäkin

On jäänyt blogi jo pitkään päivittämättä Snoopy-uutista lukuun ottamatta, eikä tullut aiottua koulutusjuttuakaan kirjoitettua. On ollut vähän muuta mielessä, kun ollaan taas Draaman kanssa painittu terveysongelmien kanssa. Niistä taidan myöhemmin laittaa myös ihan oman päivityksen, koska tarina on sen verran pitkä.

Marraskuu oli synkkä ja märkä, ja vielä synkemmäksi sen teki se, että sen aikana alkoi käydä selväksi, ettei Draaman mahaongelmia suinkaan vielä ole selätetty.  Ehdimme me kuitenkin viettää normaaliakin elämää marraskuussa. Kokeilimme uutta lajiakin, tai oikeastaan tutun lajin yhtä muunnosta. Minulle tarjottiin yllättäen peuran sorkkaa, jonka ilomielin otin vastaan. Ja mitä sitä sitten muutakaan voi tehdä kuin mennä kauppaan ja ostaa sieltä pullollinen verta. Tein siis elämäni ensimmäisen verijäljen, jonka Draama pääsi ajamaan seuraavana päivänä. Annoin jäljen vanhentua yli 18 tuntia, koska tiesin, ettei hyvissä olosuhteissa vanhakaan jälki ole ongelma, ja edellisenä päivänä tehtyjä jäljet mejä-kokeissakin ovat.

Draaman työskentely oli selvästi rauhallisempaa kuin tuoreemmalla jäljellä. Veri ei kammottanut sitä millään lailla, päinvastoin se oli Draamasta aika kiinnostava juttu, vaikka jotkut koirat verta kuulemma aluksi saattavat arkailla. Alussa, puolivälissä ja lopussa oli makaukset, joista ensimmäistä Draama hetken haisteli, muttei erikseen pysähtynyt muita käymään läpi kylläkään. Pari kertaa se ajautui jäljeltä sivuun, mutta löysi sen uudestaan. Lopusta sitten löytyi sorkka ja oma ruokakippo, joista jälkimmäinen oli selvästi kiinnostavampi, mutta kiinnosti sorkkakin kyllä.

Täytyy kokeilla verijälkeä Vinskillä ja Kipilläkin ihan mielenkiinnosta, vaikkei siitä koelajia meille taida tullakaan. Siellähän ne pakkasessa odottavat seuraavaa käyttöä, sorkka ja veripullo, jos tässä joskus ehtii vielä muutakin miettiä kuin sairastamista...

Marraskuussa Draamalla myös oli treffit entisen laumansa kanssa. Se haistoi tutut tyypit jo kaukaa ja ryhtyi innolla vetämään kohti. Hetken päästä se jo painelikin menemään vanhan kaverinsa, Skisma-bortsun, kanssa. Puoleentoista vuoteen ei parivaljakko ollut toisiaan nähnyt.

Normaalia treenielämää kerettiin marraskuussa jonkun verran harrastaa, ja kentätkin olivat vielä treenikelpoisia. Tässä Draama tyytyväisenä tehokkaan ja tuloksellisen treenin jälkeen ;)

Hallitreenit alkoivat myös marraskuussa, ja ollaan joka toinen viikko käyty siellä. Vähän harmillista on ollut se, että ryhmäpaikallaoloja ei ole otettu kertaakaan, vaikka aiempina treenikausina ne ovat näissä omatoimitreeneissä kuuluneet kuvioon. Tunnarin otimme Draaman kanssa heti työn alle hallissa, ja kokeilin ohjeen mukaan laittaa tunnarit seinän viereen vauhdin hillitsemiseksi. No, ei se juuri vauhtia hillinnyt, ja joskus Draama myös nosteli vääriä kapuloita, erityisesti oman viereisiä, jotka se sitten kyllä saattoi heti vaihtaa omaan.  Palasimmekin sitten (taas kerran) rutkasti taaksepäin treeneissä. Matka on otettu kokonaan pois ja välillä tunnarit ovat olleet ritilän alla. Hyvin hitaasti tämä liike edistyy. Kun sattuu olemaan vauhtia arvostava tyyppi ja on joskus päässyt tekemään jonkun jutun väärällä mutta palkitsevalla tavalla, niin lujassahan se väärä tapa sitten istuu. Mutta on kyllä täysin yhdentekevää, tuleeko tästä koskaan valmista liikettä, kunhan vain Draaman vointi saataisiin paremmaksi.

Joulukuussa ollaankin sitten mm. ravattu eläinlääkärillä Draaman kanssa, ja terveydestä on riittänyt jatkuvaa murhetta. Draama laihtui hurjasti ja sillä todettiin imeytymishäiriö, närästysoireita, kipuilua ja vaisuilua on myös ollut. Draama on nyt eliminaatioruokavaliolla mahdollisen ruoka-aineyliherkkyyden selvittämiseksi. Tämä kaikki on myös tullut järjettömän kalliiksi. Snoopyn kanssa käytiin yksi lääkärikäynti myös, se Snoopyn elämän viimeinen. Joulukuu onkin ollut hyvin raskas. Alkusyksyä lukuun ottamatta koko syksy on ollut raskas. Vuoteen kokonaisuutena mahtui hyviäkin asioita, mutta myös isoja vastoinkäymisiä, jotka osaltaan vaikuttavat myös nykyhetkeen ja tekevät kokonaistilanteesta vielä vaikeamman. Jaksamisen rajat on kyllä jo käytännössä ylitetty, vaikka pakkohan se vaan on yrittää sinnitellä.

Joulukuussa Draama täytti viisi vuotta. Tässä synttäripäivän poseerausta.

Joulua ei tällä kertaa tullut ihmeemmin vietettyä, vaikka aiemmin olenkin aika lailla ollut jouluihminen. Oli myös ensimmäinen kerta ikinä, kun koirat eivät saaneet yhtään pakettia jouluna. Herkkujahan paketeissa yleensä on ollut, mutta eipä Draamalla edes ole tällä hetkellä lupa syödä muuta kuin omaa erikoisruokaansa. Joulupäivänä sentään pitkästä aikaa annoin puruluut Kipille ja Vinskille, ja Draamalle annoin kongin, joka oli täytetty sen omalla ruualla. Siitä lähtien Draama on saanut osan ruuasta kongista, joten onneksi löytyy tapoja antaa sillekin jotain järsittävää ja ajanvietettä.

Jouluaamun herätys ei ollut mitenkään miellyttävä. Kun aloin heräillä, tuli Kipi siihen viereen, ja sitten myös Vinski oli tulossa siihen. Sepä ei Kipistä ollut niinkään hyvä idea, joten se teki nopean syöksyn karkottaakseen Vinskin ja teloi samalla naamani. Silmän alle tuli isot naarmut ja verenpurkauma. Kiitti vaan Kipi, lunastit itsellesi tällä tempulla taas yöunet erillään muusta laumasta mahdollisesti loppuelämän ajaksi.

Kipihän ei ole tätä ennen melko pitkään aikaan nukkunut muun lauman kanssa. Sillä oli ennen tapana pissata sisälle lähes joka yö, ja sitten kokeeksi laitoin sen yksin keittiöön nukkumaan. Kappas vaan, pissailu loppui siihen. Tajusin silloin, että kyse oli todellakin ollut vain merkkailusta, vaikka terveydellistäkin syytä oli etsitty. Tilanne oli itselleni outo, koska kukaan koirista ei ennen ole aikuisiällä sisälle pissannut. Syynkin ymmärsin tässä vaiheessa. Kipi ei aina meinannut saada omaa egoaan sopimaan samaan tilaan Snoopyn kanssa ja merkkaili sen takia. Tuntui vähän keljultakin eristää yksi koira laumasta yöksi, mutta Kipi suhtautui tilanteeseen hyvin, se taisi vain olla hyvin helpottunut, kun elämässä oli yksi stressin aihe vähemmän.

Kyllä Kipi Snoopyn kanssa toimeen tuli, vaikka mitään parhaita kavereita ne eivät koskaan olleet. Joissain resursseihin liittyvissä tilanteissa Kipille vain tuli joskus tarve vaatia omaa tilaa, ja Snoopy puolestaan oli hyvin vahva persoona, jota Kipi toisaalta kunnioitti, mutta jonka se myös koki enemmän kilpailijaksi kuin nöyrän Vinskin. Jostain syystä Kipi myös koki omistavansa yksinoikeuden aamuisin siihen hetkeen, kun aloin herätä, eikä se olisi silloin halunnut muiden koirien tulevan liian lähelle. Isoja ongelmia tästä ei aiemmin aiheutunut, ja vihelsin myös pelin poikki heti kun sen havaitsin. Ja sitten tulikin ajanjakso, kun Kipi nukkui yksin keittiössä. Snoopyn kuoleman jälkeen päätin kokeilla, pystyisikö Kipi nukkumaan yhdessä muun lauman kanssa pissailematta. Pissailua ei enää ilmennytkään, mutta tuo aamuhetkien omimiskäyttäytyminen oli melkeinpä vain pahentunut. Unenpöpperöisenä sitä ei ehdi ennaltaehkäistä tarpeeksi hyvin, joten jatkakoon tosiaan Kipi uniaan keittiössä. Ihan vapaaehtoisesti ja mielellään se sinne jää. Nauttii omasta rauhasta ja siitä, ettei ole tarvetta vahtia resursseja keneltäkään. Ei se tarve pelkästään Snoopyyn liittynyt. Aamuisin Kipi ennakoi aina hetken, milloin kohta noustaan ylös, ja silloin kuulen keittiöstä unen läpi rytmikkään paukutuksen, kun se riemuissaan hyppii omalla hassulla tyylillään ja odottaa laumaa herääväksi.

Snoopy ja Kipi siellä taustalla lokakuun lopussa

Kipi mielipuuhassaan uutta lunta maistelemassa

Vain viikkoa ennen jouluaamua oli Kipi edellisen kerran vammauttanut minua. Silloin olimme lähdössä ulos ja olin nostamassa koirien hihnoja lattialta, kun Kipi juuri silloin hyppäsi innoissaan ja tuli pamauttaneeksi minua täysiä nenänvarteen. Jouduin tyrehdyttämään verenvuotoa monen minuutin ajan, ennen kuin lenkille lopulta päästiin. Siitäkin on vielä jälki näkyvissä, on se kiva kun naamataulu on koiran uusiksi muotoilema.

Snoopya olen muistellut valtavalla kiitollisuudella, lämmöllä ja haikeudella. Miten mahtava kohtalon oikku se olikaan, että Snoopy tuli takaisin kotiin oltuaan nelikuisena puolitoista viikkoa uudessa kodissa. Se lähti uuteen kotiin joulun jälkeen 14 vuotta sitten, emmekä saaneet olla sen ensimmäistä uutta vuotta enää yhdessä, mutta kaikki seuraavat saimme. Miten mielenkiintoinen ja hieno se yhdessä kuljettu matka olikaan. Snoopy oli hyvin erilainen persoona kuin aiemmat koirani ja opetti minulle paljon uutta. Paljon hyvää olisi jäänyt puuttumaan elämästäni, ellei Snoopy olisi palannut kotiin.

Olen muistellut myös muita Snoopyn aikalaisia, koko edesmennyttä bc-viisikkoani. Olen miettinyt, miten paljon elämää määrittääkään se, millaisen koiran sattuu saamaan. Tuosta viisikosta jokaisen kanssa sain harrastaa pk-jälkeä ja käydä niiden kanssa kokeissa kolmosluokkaan asti. Enää ei laumassa ole yhtään koiraa, jonka kanssa olisin joskus pk-kokeessa ollut.

Pk-jäljen olen aina kokenut eniten omaksi lajikseni, joten onhan se valtava muutos koko elämään, kun sitä ei enää tavoitteellisesti pääse harrastamaan, ja kun elämästä on samalla kadonnut monta mukavaa tuttavuutta. Tavoitteeksi minulle riittää vaikka se, että edes pari kolme kertaa koiran uran aikana pääsisi johonkin kyläkokeeseen tarkistamaan koulutuksen onnistumisen. Nykyisten koirien kanssa sekin on hyvin kaukainen haave. Metrin hyppyä en ketään näistä aio laittaa hyppäämään, joten koetilanteessa se hyppy pitäisi jättää väliin ja ottaa siitä nolla, mikä ei välttämättä ole hirveän mielekästä. Vinskillä myös ikä tulee vastaan, eikä se tykkää A-esteestä, Draaman terveys puolestaan on täysi kysymysmerkki.

Toko tuli jossain vaiheessa mukaan kuvioihin vähän vahingossa ja vain harvoin harrastettavana sivulajina, jossa ei ollut kummempia tavoitteita. Ainakaan tarkoitus ei koskaan ollut edetä ylempiin luokkiin asti, joissa oli pk-ihmisen silmiin ihan utopistisia liikkeitä ;) Sittemmin kuitenkin sinnekin taapersin, kantapään kautta ja enimmäkseen yksin lajia opiskellen. Siksi olen vieläkin vähän jälkeenjäänyt tässä lajissa, ja samaan aikaan laji on kehittynyt ihan hurjasti, mikä tekee kontrastista vielä isomman.

Olen oppinut tykkäämään tokosta ihan tosissaan. Mutta mutta, kovasti on vastatuulta ollut senkin harrastamisessa. Vinskin tokoura jäi alempiin luokkiin, Kipin kanssa emme ole päässeet alkua pidemmälle. Draamasta vihdoin sain motivoituneen tokokoiran, mutta terveyshuolet varjostavat jo toistamiseen isosti meidän harrastamista. Tosi kurja tilanne, kun harrastukset ovat muutenkin lähinnä yhden koiran varassa. Mutta jos pitäisi valita, otanko koiran, jolla on huonot harrastusominaisuudet mutta joka on terve ja pystyy elämään arkea aina täysillä, vai harrastuksiin sopivan mutta sairaan koiran, niin sitä ei tarvitsisi sekuntiakaan miettiä. Ottaisin sen terveen koiran. Aina. Mutta kun sitä ei saa itse päättää. Eikä laumassa yhtään täysin tervettä koiraa ole.

Jos liittyi Snoopyn minulle jäämiseen sattumaa, niin on sattumalla ja muiden ihmisten ja omilla valinnoilla ollut osuutensa myös muiden koirien minulle tuloon, tai tulemattomuuteen. Ennen Vinskin tuloa minulla esimerkiksi oli kiikarissa eräs toinen pentue. Jos minulle olisi siitä pentueesta tullut pentu, niin olisin nämä vuodet todennäköisesti harrastanut täysin terveen ja monipuolisen koiran kanssa, ja koko lauma olisi ihan toinen. Toisaalta kerran myös kieltäydyin ottamasta erästä pentua, joka sittemmin osoittautuikin hyvin sairaaksi.

En tietenkään osaa enää kuvitella elämää ilman nykyisiä koiria. Ne ovat rakkaita, vaikka niillä olisi miten paljon puutteita harrastusominaisuuksissa ja terveydessä. Mutta ne terveysmurheet ovat välillä aivan liian raskaita kantaa. Koiria en vaihtaisi pois, mutta niiden terveysongelmat kyllä antaisin pois. Pk:ta ilman oleminen on paljon pienempi murhe, ja kun olen saanut etäisyyttä pk-harrastukseen, niin entistä paremmin näen myös ne huonot puolet, kuten etenkin änkyrät asenteet, jotka estävät lajin kehittämisen koirille turvallisemmaksi ja suuremmalle koirajoukolle sopivaksi. Tai vastuun ottamisen siitä, ettei olla noudatettu edes olemassa olevia turvasääntöjä. Jipon loukkaantuminen sääntöjen vastaisella A-esteellä aiheutti sille kammottavia pitkäaikaisia kärsimyksiä ja teki myös minun elämästäni helvettiä pitkäksi aikaa, ja siitä asiasta en varmasti koskaan pääse täysin yli. Jippo oli poikkeuksellisen hieno, taitava ja kultainen koira, eikä olisi sellaista kohtaloa ansainnut, mutta ei yksikään koira muutenkaan ansaitse.

Viime aikoina olen myös miettinyt, että miksen olisi voinut tuntea intohimoa jotain sellaista lajia kohtaan, joka oikeasti on vain välineurheilua. Kuten vaikka tennistä. Jos joku tennismaila ei sovi omaan käteen tai menee rikki, sen voi aina vaihtaa uuteen. Elävää olentoa ei niin vain vaihdeta uuteen, vaikka jotkut sitäkin tekevät. Toisaalta siinä juuri on koiraharrastuksen hohto, että saa touhuta elävän olennon kanssa, tehdä yhteistyötä toisen lajin edustajan kanssa ja kokea erilaisia tunteita. Tennismaila ei samanlaisia elämyksiä tarjoaisi, mutta eipä se toisaalta aiheuttaisi samalla tavalla surua ja huoltakaan. Eikä tennismailan huoltoon tarvitse laittaa tuhansia euroja.

Tavoitteellinen harrastaminen on tällä hetkellä jäissä, mutta jotain pientä kuitenkin välillä puuhastelemme, koska se on Draamalle tärkeää. Hallitreeneissä myös ollaan toistaiseksi pystytty käymään. Pinnan alla silti jäytää epävarmuus terveydestä koko ajan. Pienen pakohetken arjesta treenituokiot kuitenkin tarjoavat, kun näkee miten Draama syttyy treeniin, silmät loistavat ja se elää juuri siinä hetkessä, mutta enemmänkin pitäisi päätä päästä tuulettamaan. Harmi, kun lenkkeilykään ei ole tarjonnut väylää pään tuulettamiseen samalla tavalla kuin ennen. Näinä aikoina se on muutenkin hasardia hommaa, kun koko ympäröivä maailma on ollut yhtä suurta jääkenttää.

Uusi vuosi on ovella, mutta uusia tuulia ei ole meidän laumalle näköpiirissä, eläinlääkärissä ravaaminen jatkuu ensi vuoden puolellakin. Uusi vuosi tuo tullessaan myös SPKL:n lisenssin, jota ilman ei kokeisiin enää ole asiaa. Itse en tosin lisenssiä vielä hanki, kun en tiedä ensi vuoden harrastustilannettanikaan. On ironista, että olin päättänyt sanoa irti pitkäaikaisen Palveluskoirat-lehden tilauksen (ja sanoinkin) ensi vuoden alusta kustannussyistä johtuen, ja siksi, ettei lehti enää ole ollut niin kiinnostava kuin joskus. Viimeisin numero tosin oli taas vähän parempi. Ja nyt sitten tulee samanhintainen pakollinen lisenssi ja sen kylkiäisenä lehti. Kuten monet muutkin, niin olen ollut pettynyt SPKL:n huonoon tiedottamiseen ja suoranaiseen ylimielisyyteen asiassa. Perustelivat tiedottamisen surkeutta jälkikäteen kustannussyillä, mutta mitä lisäkustannuksia siitä olisi tullut, kun olisi tiedotettu vähän aikaisemmassa vaiheessa ja vähän enemmän harrastajia  arvostaen... Kokouksessa sitten lisenssi runnottiin lopullisesti läpi, kun ei osallistujilla kuulemma ollut tarjota parempia vaihtoehtoja. Öö, miten olisi voinutkaan olla kovin pitkälle kehitettyjä vaihtoehtoja, kun asiasta tiedotettiin niin hirveän viime tipassa? Ja jos olisikin ollut, niin ei niihin yhden kokouksen aikana ehdi kattavasti perehtyä. Että olisikohan kannattanut keskustella asiasta vähän avoimemmin harrastusporukoiden kanssa jo paljon aikaisemmassa vaiheessa...

Tänään sai sentään ulkona ihastella harvinaista valoilmiötä.

Viimeinen jälki

                                                     Snoopy 26.8.2003-18.12.2017

Hyvää matkaa rakas Snoopy, vie terveiset Jessi-mummolle, Nasta-emolle, Jason-enolle ja parhaalle kaverillesi Jipolle.

Snoopy oli koira, jonka ei koskaan pitänyt jäädä kotiin, mutta niin se kuitenkin jäi. Olen onnellinen siitä, että se jäi, että sain tuntea tämän suuren persoonan ja jakaa sen kanssa kaikki nämä vuodet. Snoopyn jättämä aukko on suuri ja ikävä kova.

Snoopyn poismenoon päättyy myös lopullisesti 25 vuotta sitten alkanut ajanjakso elämässäni. Tuolloin minulle tuli ensimmäinen bordercollieni, Snoopyn isoäiti Jessi. Jessi jatkui tyttäressään Nastassa ja sitten Nastan pojassa Snoopyssa, mutta nyt laumassa ei enää ole suoraa linkkiä Jessiin. Snoopy oli oma kasvattini toisessa polvessa, ja nyt ei laumassa myöskään enää ole yhtään omaa kasvattia. Snoopy oli myös jälkikoirani kolmannessa polvessa. Se oli viimeinen koirani, jolla pk-jälkeä pystyi täysipainoisesti terveyden puolesta harrastamaan. Snoopy oli myös viimeinen alkuasukas tässä talossa, joka oli mukana muuttokuormassa, kun tänne kymmenen vuotta sitten muutin. Niin paljon meni pois Snoopyn myötä ja moni tarina tuli päätökseensä, mutta ennen kaikkea menetin mahtavan ja niin rakkaan persoonan.

Alla oleva kuva on otettu vuoden 2006 syksyllä silloisesta laumasta, josta ei Snoopyn poismenon myötä enää ole ketään jäljellä. Snoopy oli silloin nuori poika, ja Jessi puolestaan lähti muutama viikko kuvan ottamisen jälkeen, myös joulukuussa ja samanikäisenä kuin Snoopy nyt. Nyt tämä viisikko on jälleen yhdessä ja jatkaa seikkailujaan toisessa ulottuvuudessa. Olkoon siellä paljon jälkiä ajettavaksi ja lampia uitavaksi.

Viimeisenä päivänä Snoopy pääsi vielä kerran ajamaan jäljen. Tein lyhyen jäljen viereiseen metsään ja laitoin loppupalkaksi superherkkua, kissanruokaa. Ei Snoopylle tarvinnut kertoa, mitä ollaan menossa tekemään, se nosti jäljen heti pihalta ja löysi tiensä viimeiselle palkalle.

Viimeisenä päivänä myös ulkoilimme vielä kerran yhdessä kvartetin kanssa, ennen kuin laumasta tuli trio. Vielä viimeinen poseeraus metsässä, ja possunkorvan syöntiä kotona. Viimeinen autoajelu koko lauman kesken, kiinnostavat hajut klinikan pihalla, rauhoituspiikki lihapullia mutustellen. Kullanarvoisia asioita, jotka ovat mahdollisia silloin, kun lähtö ei tapahdu äkisti ja täysin ennakoimattomasti, kuten joidenkin kohdalla on käynyt.

Snoopy pärjäsi pitkään varsin hyvin takapään heikkenemisen kanssa. Loppuun asti se pääsi itse hyppäämään sohvalle ja autoon ja kävi päivittäin lenkillä häntä heiluen. Enimmäkseen se liikkui ravaten ja kävellen, mutta innostuessaan esimerkiksi uloslähdöstä se usein veti pätkän höpsöä pukkilaukkaa. Viime päivien lumiset ja jäiset kelit ilmeisesti kuitenkin aiheuttivat lisää ongelmia takapäähän, ja suunta oli selkeästi huono, oltiin astuttu sen kynnyksen yli, että tiesin ajan koittaneen. Snoopyn ei tarvitsisi kokea sitä, että takapää pettää lopullisesti sen alta.

Kyllä ikä jo Snoopyssa näkyi, se nukkui paljon ja oli tyytyväinen vähemmän aktiiviseen pappakoiran elämään. Nuorena poikana se oli niin aktiivinen ja tulinenkin, että silloin minun oli vaikea kuvitella sitä seesteisenä pappakoirana, ennemmin kuvittelin sen lähtevän tästä maailmasta saappaat jalassa ennen vanhuutta, niin täysiä se eli. Mutta niin vain Snoopy sai elää läpi täyden elämänkaaren, ja sain pitää sen luonani näin kauan. Ja takapään ongelmia lukuun ottamatta se eli hyvin terveen elämän, eikä paljon eläinlääkäriä tarvinnut, mikä on sekin ihan todella hieno asia.

Mikään alla olevista kuvista ei ole kovin vanha, ja onkin tärkeää, että nämä muistot jäävät, muistot siitä, että Snoopy sai elää hyvän vanhuuden ja nauttia elämästä. Ihan järjetön ikävä vain kuvia katsoessa iskee <3