perjantai 18. toukokuuta 2018

Takapakkia

Otsikko ei todellakaan viittaa kevään etenemiseen. On ollut uskomattoman lämmintä ja tuntuu hassulta ajatellakaan, että vielä viime kuussa meidän lenkkireitillä oli jäätä. Kyllä ne jäät sieltäkin sulivat, vaikkakin vähän hitaammin kuin aurinkoisemmilta alueilta. Täällä päin on tuo metsä melkoisen varjoisaa ja synkkää. Peikkometsä, sanoi muuan tuttu taannoin.

Tiistaina näytti auton mittari jopa 31 astetta, vaikkei virallisesti aivan niin lämmintä ollut. Melkein kuitenkin. Vedetkin lämpenivät jo kesäisiin lukemiin, ja koirat aloittivat uintikauden viime viikolla. Keskiviikkona olin viimeksi niitä uittamassa ja painelin itse perässä, kun vesi tuntui mukavan lämpöiseltä. Vaatteet päällä, kun ei uimapuku ollut mukana, mutta mitä muotoseikoista. Äkkiä se helle vaatteet kuivasi. Vilukissana en varmaan koskaan ole heittänyt talviturkkia yhtä aikaisin keväällä.

Draama seisoi aluksi jonkin aikaa vedessä kyyläämässä, mutta jostain ärsykkeestä lähti sitten kuin napista painamalla uimaan. Olen huomannut, että usein sille riittää ärsykkeeksi se, että otan hihnan esille aikeissa kytkeä se, mokomakin ketku! Myös käden heilautus riittää usein laukaisemaan uintirefleksin. Draama häipyi keskelle järveä, eikä todellakaan ollut lähdössä pois siinä vaiheessa, kun kutsuin koirat pois järvestä. Kytkin pojat ja menin niiden kanssa kauemmas rannasta huhuilemaan Draamaa, mutta se vain ui pois päin. Ei siinä auttanut muu kuin odottaa, että neiti suvaitsee tulla pois järvestä. Ja kyllä se kestikin, oli aika kuumottava tilanne siinä avuttomana odottaa omassa kuplassaan kaukana järvessä uiskentelevaa koiraa. Olen törmännyt kuvauksiin siitä, miten bordercollieiden jotkut käytösmallit saattavat olla autistisia, ja Draaman uintikäytös jos mikä on kyllä melkoisen autistista. Se ui omaa lenkkiään suorastaan pakkomielteisesti omassa kuplassaan ja veden lumoissa, välillä loiskutellen ja vesipisaroita pyydystäen, kykenemättä kommunikoimaan muun maailman kanssa tai edes huomaamaan sitä.



Sinne se yksi häipyi pisteenä kauas...


Oli kivaa päästä treenaamaan tokoa ulkokentille, mutta nyt olemme jo reilut pari viikkoa pitäneet treenitaukoa, emmekä ihan lähiaikoina vielä palaa kentille. Syy ei ole siinä, ettemmekö molemmat Draaman kanssa haluaisi treenata, mutta terveystilanne valitettavasti notkahti sen verran, että treenit piti unohtaa. Draama liikkui pari kertaa lenkin alussa pää vasemmalle vinossa, jolloin varasin sille heti ajan kraniosakraalihoitoon ja jätin tokon tauolle. Epämääräiset ja pienet, todennäköisesti mahasta johtuvat oireet ovat myös jatkuneet ajoittain. Emme ole päässeet etenemään eliminaatiodieetin altistusvaiheessa, kun olen halunnut odottaa mahdollisimman oireetonta jaksoa.

Kraniohoidossa oltiin sitten viime viikon tiistaina. Hoitaja keskittyi paljon mahan hoitamiseen, koska siellä tuntui ongelmaa olevan. Jumiakin oli kropassa ihan kunnolla, eikä kaikkea saatu kerralla auki. Eilen sitten käytin Draaman Piiralla jatkokäsittelyssä, kun satuin saamaan peruutusajan. Lantiossa oli lukko, joten siitä se vinous lähti. Niskassakin oli jumia, niska ja lanneselkähän ne Draaman vakituiset ongelmakohdat ovat rangan virheasennon takia. Muutenkin oli kropassa kireyttä.

Piira ehdotti jatkohoidoksi muutaman kerran akupunktiota, joka voisi sopivasti täydentää tätä käsittelyä ja edesauttaa niin rangan kuin mahankin hyvinvointia. Tokon treenitaukoa Piira suositteli jatkettavaksi akupunktioon asti. Tokon treenaaminen kannattaa myös pitää hyvin maltillisena. Treenejä kannattaa pitää suhteellisen harvakseltaan, eikä kuormittavia liikkeitä saisi tehdä turhan usein eikä montaa toistoa kerrallaan. Vähemmän kuormittavia liikkeitä voi treenata vapaammin, mutta loppujen lopuksi aika moni tokoliike on kroppaa kuormittava. Joitain osa-alueita liikkeistä sentään pystyy treenaamaan vapaammin.

Olen miettinyt, että oliko Draaman kropalle liikaa jo se, kun kevään tullen isompia tokotreenejä oli pari kertaa viikossa, kun niitä talvikaudella oli pari kertaa kuussa. Talven liukkaat kelit myös varmasti ovat jättäneet jälkensä kroppaan, näin arveli Piirakin. Myös viime keväänä Draama oli talven jäljiltä kropastaan melkein vastaavassa kunnossa, mutta kesän ja syksyn aikana huomattavasti parempi. Nuo hemmetin mahavaivat myös osaltaan jumittavat kroppaa, enkä aina edes tiedä, johtuuko joku hetkellinen huono ilme mahasta vai muusta kropasta. On sydäntäsärkevää, kun koira saattaa joskus tulla luokse korvat luimussa kuin apua anellen, eikä voi tehdä mitään auttaakseen. Onneksi nämä ovat olleet vain ohimeneviä hetkiä.

Tokoa treenatessa olen tähänkin asti ollut tarkka siitä, ettei kuormittavimpia liikkeitä tehdä usein eikä montaa toistoa, ettei treenejä ole liian usein, että ennen treenejä lämmitellään ja treenien jälkeen jäähdytellään, että muistetaan myös tehdä vastaliikkeitä tasapainon vuoksi - siis kierrätetään myös toiseen suuntaan kuin minne koira itse valitsee kiertää ja tehdään seuruuta myös oikealta. Kiertoa olen treenannut hyvin harvakseltaan ja vähin toistoin muutenkin, koska se on kropalle hyvin kuormittava liike, ja vielä enemmän Draaman kaltaiselle koiralle, joka tekee nopeat ja tiukat kierrot ja jonka kroppa ei ole täysin terve. Pitää nyt sitten jatkossa olla vielä astetta nipompi.

Kun tilanne on se, että treenattavaa olisi ihan hirveästi, mutta treenimäärää ja joidenkin liikkeiden toistoja täytyy rajoittaa, niin edistyminen on hidasta, eikä mitään lyhyen tähtäimen tavoitteita voi asettaa. Aina voi myös terveys tehdä uudestaan tepposet. Tärkeintä onkin saada pidettyä Draama mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Kevään koitettua pohdiskelin meidän lauman treenikuvioita eri lajeissa, vaikka tällä hetkellä nämäkin ajatukset tuntuvat jotenkin kaukaisilta. Pohdin pitkään, että jatkammeko Vinskin kanssa tällä kaudella vepeä, johon olisimme saaneet paikan vararyhmään. Päädyin sitten monestakin eri syystä johtuen siihen, ettemme enää jatka vepeilyä. Oli antoisaa saada tutustua tähän kivaan ja märkään lajiin, mutta jatkossa käytämme senkin ajan vaikkapa omiin vapaamuotoisiin uintiretkiin. Niistä Vinski nauttii todennäköisesti vielä enemmän kuin vepetreeneistä, eikä meillä kauheasti olisi tavoitteita kuitenkaan lajissa ollut.

Entäs sitten lempilapseni PK-jälki? Omaksi huviksi varmasti käymme jäljestämässä silloin, kun inspis iskee. Esineitä voidaan myös joskus ottaa, se on kivaa tekemistä ja siitä voi olla ihan käytännön hyötyäkin. Draama itse asiassa on viime aikoina ilmaissut minulle kaksi kertaa maastoon hukkuneen esineen ihan oma-aloitteisesti. Kolmisen viikkoa sitten se bongasi ojasta kengästäni kuukausia sitten irronneen liukuesteen ja sai ansaitusti isot kehut!

Olen myös pohtinut sitä vaihtoehtoa, että Draama (tai miksei Kipikin, jos se ensin suorittaisi BH:n) voisi kerran käydä ykkösluokan jälkikokeessa niin, että hyppyeste jätetään suorittamatta. Metrin este on itselleni tällä hetkellä ehdoton nou-nou selkävaivaiselle koiralle. Mutta välttämättä emme mene kertaakaan edes sinne ykkösluokkaan, koska A-estekään ei innosta minua ihan hirveästi. Kumpikaan koira ei jyrkkää A-estettä vielä osaa, joten sitä pitäisi treenata kunnolla ennen kuin mitään koetta voisi ajatellakaan. Ja rasittaa sekin kroppaa, vaikkei yhtä paljon kuin hyppy, ja miksi ihmeessä sen pitää jo ykkösluokassa olla niin jyrkkä?!?! Ennen ei ykkösluokassa ollut ollenkaan A-estettä, ja kun se tuli, oli se aluksi alemmissa luokissa loivempi. Aina eivät asiat muutu parempaan.

On kerrassaan hassua, että alun alkaen olen suhtautunut täysin ennakkoluulottomasti PK-esteisiin, mutta nyt kun olen muutaman vuoden ollut niitä treenaamatta, niin esteet ovat alkaneet näyttäytyä minulle kauheina valtavan kokoisina kammotuksina. Tähän katsantokantaan toki vaikuttavat myös selkävaivaisten koirien kanssa eletyt vuodet ja tieto siitä, etteivät esteet aina ole turvallisia ja sääntöjen mukaisia - Jipon kokema onnettomuus on tietenkin porautunut ikuisesti mieleeni.

Tarkastelin alkukeväästä kentällä käydessäni jyrkkää A-estettä ja ihmettelin, miten olen joskus uskaltanut sellaista koirillani ottaa. Herranjestas sentään, sehän on kuin seinä! :D



Enpä olisi arvannut tavoitteellisen PK-harrastuksen päättyvän tällä tavalla. Kun aloitin edellisen blogini, niin Vinski oli juuri tullut minulle, ja tarkoitus oli kirjata blogiin erityisesti sen tie jälkikoiraksi. Vähän toisin kävi. Tämän blogin aloitin, kun Kipi oli tullut minulle, ja aika pian ryhdyin haaveilemaan siitä, että nyt saisin kaipaamani PK-koiran. Mutta ne haaveet romuttuivat taas, kun Kipilläkin oli selkävika. Sitten tuli kuvioihin mukaan Draama, aikuinen ja terveeksi tutkittu koira, josta ainakin piti vihdoin viimein tulla PK-koira. Mutta oli kohtalon ivaa, ettei Draamankaan selkä sitten kuitenkaan ollut enää terve, ja jouduin kolmannen kerran peräkkäin luopumaan haaveista ja tavoitteista PK:n suhteen. Blogistakin on lähinnä tullut tarina harrastusten alasajosta.

Aika huono kässäri tässä tarinassa. Epäuskottavan samanlaisina toistuvia juonenkäänteitä ja antikliimakseja. Tarina ei kasva eikä kehity. Mutta onhan siinä sentään opetus. Ei kannata ottaa harrastuskoiraa, koska se ei sitten kuitenkaan käy harrastuksiin eikä ole terve. Kuvioon kuuluvat oleellisesti myös pitkäkestoinen ahdistus, huoli, stressi, eläinlääkärissä ja huollossa ramppaaminen sekä viimemainittujen seurauksena pahat talousvaikeudet. Olisit vaan tyytynyt keräilemään postimerkkejä.

Jippo oli ensimmäinen koira, jonka kanssa vein PK-harrastuksen vähän pidemmälle, koska se oli ensimmäinen, josta tuli käyttövalio, ja ensimmäinen, jonka kanssa osallistuin SM-kisoihin. Opin sen kanssa taas paljon uutta ja minussa kyti halu päästä soveltamaan oppimaani uuteen koiraan, jonka kanssa voisi myös olla tavoitteita. Mutta elämä meni nyt näin, eikä sitä uutta PK-koiraa tullut. Jippo on todennäköisesti sekä ensimmäinen että viimeinen käyttövalioni.

Nose Work on laji, jota ehdottomasti harrastamme jatkossakin. Sitä on niin kätevä tehdä milloin ja missä vain, se on todellinen matalan kynnyksen nenänkäyttölaji. Ei haittaa säät tai kentän tai hallin puute, kun sitä voi harrastaa kotonakin, treenit on nopea laittaa pystyyn ilman isoja järjestelyjä, ja tätä pystyy vajaakuntoinenkin koira tekemään. Kokeisiin en ole lajissa ainakaan tällä hetkellä tähtäämässä, mutta ehtiihän sitä asiaa myöhemmin miettiä uudestaan. Viime aikoina ollaan useamman kerran viikossa treenattu nosea, kun tokokin jäi tauolle. Kunnolla vanhennettu haju tuottaa enemmän päänvaivaa koirille, koska siitä niillä ei vielä ole paljon kokemusta. Erilaisia haasteita on yllinkyllin, kun hajun ikää voi vaihdella ja piilopaikkojen suhteen vain mielikuvitus on rajana. Syvyyssuunnassa oleva piilo on koirille selkeästi haasteellisempi. On myös mielenkiintoista nähdä, miten koirat välillä saavat hajun eri suunnasta kuin itse kuvittelisi.

Meidän Nose Work-priimuksemme on Draama, sinnikäs ja hoksottimiaan käyttävä nuuskija. Olen oppinut hajua piilottaessani kulkemaan kyseisessä huoneessa tai ulkotilassa ristiin rastiin, koska Draama meni muutaman kerran hajulle suoraan kulkemaani jälkeä pitkin. Pojillakin on hyvä motivaatio, mutta ne eivät ole niin loppuun asti sinnikkäitä ja järjestelmällisiä. Vinski on joskus tehnyt valeilmaisujakin, kun ei mielestään ole löytänyt hajua tarpeeksi nopeasti ja on mennyt siitä hämilleen. Sen kohdalla onkin tärkeää pönkittää sen itseluottamusta.

Nose Work on kivaa, mutta enemmän se tuntuu puuhastelulta kuin samanlaiselta treenaamiselta kuin toko tai PK.

Uusia lajeja meillä ei ole näköpiirissä, koska sellaista, joka sopisi sekä minulle, koirille että olosuhteisiin, ei vaan ole vastaan tullut. Ja kuten jo todettiin, niin toko on nyt tauolla, mutta toiveissa on päästä sitä taas jatkossa treenaamaan ainakin jossain määrin. Pojatkin pääsivät kevään tullen mukaan melkein joka kerta, kun tokoiltiin, ja ihan innoissaan ne siitä olivat. Tavoitteetta ja hömpsötellen niiden kanssa edelleen tokoillaan, mutta onhan sekin pieni mahdollisuus olemassa, että Kipi joskus huvin vuoksi ALO-luokassa kävisi. Mitään kiirettä tai pakkoa ei ole. Draama toivottavasti vielä joskus pääsee kokeeseen, jos terveys sallii.

Viimeksi kun tilasin Draamalle ruokaa, niin silmiin osui myös saman lafkan agilityeste, joka muistuttaa tokon avo-estettä, on vain vähän leveämpi. Tilaukseenhan se piti laittaa, joten nyt on omasta takaa koossa kaikki välineet vaikkapa kiertonoudon treenaamiseen. Vaikka se nyt sitten sattuukin olemaan liike, jota ei usein voi treenata. Aikamoisen välinearsenaalin tokoon kyllä tarvitsee.

Vinski lennokkaana kokeilemassa uutta estettä

Tärkeitä harrastuksia koko meidän laumalle ovat myös lenkkeily, retkeily ja uintireissut. Oikeastaan tärkeimpiä kaikista, koska ne ovat niin oleellinen osa hyvinvointia ja arkea. Hartaasti toivon, että edes niitä pystymme ilman kummempia rajoituksia harrastamaan jatkossakin.

Onhan tämä aika surullinen tilanne, kun laumassa on kolme aktiivi-ikäistä koiraa, muttei yhtään varsinaista treenikoiraa juuri tällä hetkellä, vaikka treenikausikin olisi parhaimmillaan. Että kyllä minä mieluummin värjöttelisin nyt räntäsateessa kuin olisin ottanut takapakkia ainoan treenikoiran terveystilanteeseen. Tai kenenkään muunkaan terveystilanteeseen.




Näin vihreää jo

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Odottavan aika on pitkä


Ai että, aurinkoinen ja lämmin viikko takana ja tänään mittari kipusi 16 asteeseen asti.  Maanantaina bongasin lenkillä ensimmäisen västäräkin, eilen ensimmäisen sitruunaperhosen ja tänään ensimmäiset leskenlehdet. Kuratassuja saa joka ulkoilun jälkeen pyyhkiä. Jep, ihan keväältä näyttää.



Ja oi sitä onnea, kun vajaat kolme viikkoa sitten oli yksi lämpimämpi päivä, joka heikensi hiihtolatujen kuntoa sen verran, että valtasimme välittömästi meidän lenkkireitit takaisin. Kyllä olivat tyytyväisiä koirat ja emäntäkin lenkin jälken, ja pidemmälle ulottuvista lenkeistä ollaan saatu sen jälkeenkin nauttia.



Myöhässähän kevät on silti tänä vuonna, ja on se hermoja jo kysynytkin. Päivällä saattaa olla lupauksia antava keväinen sää, mutta yöpakkaset ovat hidastaneet kevään etenemistä ja tehneet monta toivetta tyhjäksi. Kentät ovat olleet yhä lumen vallassa. Nyt vihdoinkin alkaa lähin kenttä olla sula, mutta märkä se on vielä. Seuran kenttä on täysin lumen alla, paitsi pk-kenttä. Toki me siellä heti treenasimme sitten, mutta yleensä välttelen tuota kenttää viimeiseen asti. Sen pohja on todella huono, epätasaista, upottavan pehmeää hiekkaa, jonka seassa on isoja kiviä. Koiran lelupalkkaaminen ja noutoliikkeiden treenaaminen on todella hasardia, koska koira nielee väkisinkin roppakaupalla hiekkaa, ja hampaatkin ovat hiekkaisten lelujen takia vaarassa.

Viikko sitten lähikentän kuntoa katsastamassa

Lenkkireiteistäkin vielä 80% on lumen, sohjon ja jään alla. Latupohjat sulavat tosi hitaasti erityisesti vähänkään varjoisissa kohdissa. Voi miten kivaa olisi vihdoinkin päästä kulkemaan ihan paljaan maan päällä. Paikoin on liukasta, ja tässä vaiheessa vuotta olen jo ihan hiton väsynyt liukkauteen. Liukkaat kelit ovat yhtä painajaista mihin aikaan vuodesta vain, mutta näin huhtikuun puolivälissä niistä toivoisi jo päässeensä eroon edes muutamaksi kuukaudeksi.

Viime viikolla meidän tie ja muut lähitiet olivat aivan kauttaaltaan niin superliukkaan jään peitossa, etten pariin päivään astunut tielle jalallanikaan enkä antanut koirienkaan astua. Loikkasimme pihalta suoraan takametsään ja sitä kautta lenkille. Viimeinen pissatus yön kynnyksellä pimeässä sujui tunnelmallisissa merkeissä. Silloin sattui olemaan niin sumuista, ettei edes otsalampun valossa nähnyt juuri nenäänsä pidemmälle, ja samaan aikaan jossain lähistöllä huusi joku eläin vertahyytävästi. No, sama tilanne se olisi tietäkin pitkin liikkuessa ollut, pikkaisen vaan helpompi kulkea, jos tie noin muuten olisi ollut kulkukelpoinen. Kyllä täällä maalla saa siihen tottua, että kaikenlaista elämää on ympärillä, eikä yö ole kaikille nukkumista varten.

Luntakin on satanut huhtikuun aikana lisää. Hetken oli huhtikuinen talvi hyvin kaunis.



Viimeisistä hallitreeneistä on jo kolme viikkoa. Tällä kertaa hallissa oli koko porukka eli neljä koirakkoa, joten vilskettä riitti. Draamaan tämä vaikutti siten, ettei se saavuttanut niin hyvää mielentilaa kuin edellisellä kerralla. Olen ennenkin huomannut, että mitä enemmän häiriötä, sitä enemmän Draaman kierrokset nousevat. Ei se liikkeitä tehdessään häiriinny muista, mutta vire on silti jo lähtökohtaisesti väärä. Liikkeiden välissä Draama herkästi myös jää silmistään kiinni muiden tekemiseen ja vajoaa omaan kuplaansa. Jotenkin ihan sama ilmiö, joka tapahtuu veden äärellä ollessa.

Tunnarissa oli nyt niin väärä vire ja asenne, ettemme sitten paljon sitä ottaneetkaan, ja sama juttu kävi seuraamisen kanssa. Vauhtiliikkeet menivät paremmin. Treenasimme kiertonoudon alkuosaa, eli tötsälle lähetystä esteiden ohi. Sekin meni mainiosti, kun lähetin ensimmäisen kerran esteiden välistä ja sitten vasta peruutin. Miksi turhaan antaisi virheelle mahdollisuuden.

Vähän huono maku jäi kauden viimeisistä hallitreeneistä tuon ylivireisyyden ja sen aiheuttaman virhealttiuden takia. Ja sitten ei päästykään viikkoihin minnekään kunnolla treenaamaan. Sisällä ollaan kyllä tunnaria tehty paljonkin. Se on kyllä metkaa, miten pienestä oikea mielentila on kiinni. Pari kertaa mielentila on minusta näyttänyt hyvältä, mutta liike onkin mennyt ihan sähläykseksi ja vääriä on noussut. Yleensä liike kyllä sujuu keittiössä vähintäänkin kohtuullisesti. Mutta pitkä tie tässä vielä on kuljettavana.

Torstaina treenasimme seuran pk-kentällä. Seuraamiseen en saanut Draamalle sellaista mielentilaa kuin olisin halunnut, joten sitä ei paljon otettu. Mutta tunnari, se meni loistavasti! Ja oli ensimmäinen kerta hallitreenien jälkeen, kun sitä kotiseinien ulkopuolella treenattiin.

Toivottavasti tilanne petraantuu, kunhan saamme taas enemmän rutiinia tekemiseen. Loppusyksy ja koko talvi menivät todella vähällä treenillä. Kunnon treenit pari kertaa kuussa on turhan vähän, ja osa niistäkin treeneistä meni vähän harakoille sairastelun takia. Niinpä liikkeet eivät juuri ole edenneet, ja mielentila on ottanut takapakkia. Koekuntoon on vielä matkaa. Voittajaluokan liikkeistä nimenomaan tunnari vaatii paljon työstämistä, samoin kaukot. Luoksetulon stoppia emme ole juurikaan treenanneet, koska siinä niin helposti tulee ennakointiongelmia, ja koska olen halunnut rajoittaa nopeasta vauhdista tehtävien stoppien määrää. Mutta jos vain saamme treenata yhdessä ja nauttia tästä matkasta, niin se on huisin hienoa, ja koejutut ovat sitten asia erikseen. Hienoahan sekin olisi, jos vielä kehään Draaman kanssa päästäisiin.



Draaman eliminaatiodieetin altistusvaiheen kolmas altistus sitten oli se, missä karahdimme kiville. Silakka siis ei sovi Draamalle. Viikon kokeilun jälkeen Draama oli illalla ruoan jälkeen hetken vähän outo ja silloin mietin, että onko kyse nyt reagoinnista ruokaan. Kukaan ulkopuolinen ei olisi varmaan mitään outoa huomannut, enkä minäkään ollut varma oliko kyse mistään sen kummemmasta. Seuraavana päivänä Draama kakalla käytyään tuli luokseni korvat luimussa ja silloin tiesin, että nyt se oireilee ruokaa. Tuota se ei ollut tehnyt aikoihin.

Mitään isoja oireita ei tullut. Kakka pysyi hyvänä, varsinaista selkeää närästystä ei ilmennyt, satunnaista puhahtelua kyllä. Autossa Draama pari kertaa roikotti päätään huonovointisen näköisenä, lenkillä pari kertaa siirtyi hetkeksi kävelemään selkäni taakse. Ja muutaman kerran se on istunut selkä seinää tai tuolinselkää vasten selkä kaarella. Kaikkia näitä oireita sillä on ollut aiemminkin, yleensä muutamia sekunteja kerrallaan. Ei ihme, ettei oireista pitkään aikaan saanut kiinni, vaikka Draama ilmeisesti on  oireillut mahaansa näillä tavoilla ihan alusta asti. Mutta muuten se on ollut reipas ja normaali. Nyt sain todistuksen siitä, että oireet kuitenkin ovat johtuneet nimenomaan ruoasta.

Eikä ole ihme, etten aiemmin saanut kiinni siitäkään, mikä ruoka oireita mahdollisesti aiheutti, kun nytkin oireita tuli vasta viikon päästä ruoalle altistumisesta, ja sitten oireet toisaalta jäivät päälle pitkäksi aikaa. Ikävästi tällainen hidastaa altistusvaihetta, koska seuraavaa altistusta ei tietenkään voi aloittaa ennen kuin oireet ovat poissa. Draama on nyt syönyt taas pelkkää allergiaruokaa melkein kolme viikkoa. Nyt näyttää jo hyvältä, mutta hirvittää vaan, että mitä tuolle seuraavaksi uskaltaa kokeilla? Oireita ei millään haluaisi enää aiheuttaa, mutta se on vääjäämätöntä, että niitä jatkossakin tulee. Joku tai jotkut sen aiemmin syömistä ruoista ovat sille epäsopivia, eikä niitä vielä ole löydetty. Silakka ei nimittäin voi olla syynä siihen, miksi Draama sairastui, koska se on saanut silakkaa aiemmin vain pari kertaa. Siksi olikin yllätys, että se reagoi silakkaan.

Melkein tekisi mieli panna pää pensaaseen ja syöttää Draamalle jatkossa vain sopivaksi testattuja ruokia. Voisihan se ihan hyvin elää kalkkunan ja kananmunan varassa, mahdollisesti höystettynä tuolla hypoallergeenisella, hydrolisoidulla höttöruoalla..?!

Tiistaina oli taas laumassa pientä dramatiikkaa, kun lattiat olivat aamu-ulkoilun jälkeen veressä. Syyllinen oli tällä kertaa Kipi, jolta oli osittain revennyt kannuskynsi, ja sen tyvestä tuli verta. Kynnestä lähti pala kuorta irti ja ydin oli osittain näkyvissä, mutta kokonaisuutena kynsi oli siisti. Putsasin sen ja olen pitänyt sen suojattuna. Lääkäriin lähdetään siinä vaiheessa, jos kynsi tulehtuu tai tulee muita ongelmia, mutta toistaiseksi tilanne on näyttänyt hyvältä. Kipi on koko ajan liikkunut normaalisti. Aluksi se oli vastahankainen kynnen käsittelyyn, mutta antaa nyt paremmin hoitaa sitä. Tämähän onkin ihan mielipuuhaani, kun saa väkertää sideharsoa tassun suojaksi monta kertaa päivässä ja yrittää pitää tassu kuivana kevätsohjossa ulkoillessa jne. Not. Eilen Kipiltä hävisi lenkin varrelle muovitöppönen, jota olin luullut maailman tiukimmaksi, ja jollaista ei koskaan ennen ole keltään itsestään irronnut. Kävelin vähän matkaa takaisin päin etsimään töppöstä, mutta en jaksanut kovin pitkälle mennä, kun juuri siinä kohtaa oli pitkä liukas pätkä. Sittenpä Kipi kipitti loppulenkin tassussaan vain märkä sideharso.

Tälle päivälle olin suunnitellut käyntiä taajamassa, jossa voisi samalla sivistyneesti tehdä lenkin pitkin sulia kävelyteitä, mutta päätinkin tehdä eilisen lenkin uudestaan, jos vaikka töppönen löytyisi samalla. Ruuhkaksi asti tuolla ei ole muita kulkijoita, mutta puolenvälin jälkeen saimme kannoillemme naisen ja collien. Kun tuli se karmea pitkä jäinen osuus, niin siirryin ryteikön puolelle rämpimään ja nainen collien kanssa pyyhkäisi jäätä pitkin ohi. Hän kuului näköjään siihen ihmistyyppiin, jolla on synnynnäinen kyky kävellä liukkaalla jäällä kuin se olisi kuivaa maata. Saattoihan hänellä olla nastatkin. Hetken päästä huomasin, että hän poimi maasta jotain, tarkasteli sitä hetken ja otti talteen. Ilman sitä kirottua jäätikköä olisin yrittänyt saada tyypin kiinni ja olisin kysäissyt, että mahtoiko hänen löytönsä olla töppönen, mutta tyyppi hävisi näkyvistä. Erittäin suurella todennäköisyydellä töppönen oli tippunut juuri tuolle alueelle. En yllättynyt, kun omiin silmiin töppöstä ei osunut. Ei se töppönen arvokas ollut, mutta yllättävän paljon veetutti, että tyyppi vei sen meidän nenän edestä ja homma oli vain muutamasta sekunnista ja viheliäisestä jäätiköstä kiinni. Olin sentään laittanut päivän ohjelmankin uusiksi töppösen takia, pöh.

Tänään jäisellä reitillä

Peltoilut on tältä talvikaudelta peltoiltu. Vähän sääli, ettei koirilla ole enää paikkaa, jossa voi niin esteettömästi juosta ja leikkiä, mutta kesäkauden ilot menevät sittenkin sen yli, kunhan niihin vaan päästäisiin täysipainoisesti käsiksi. Jälkiä olisi kiva päästä ajamaan, kentille treenaamaan kunnolla, ja ehkä ensi kuussa jo uimaankin. Ja pitkille retkille tietenkin, kunhan nuo loput lumet ja jäät häviäisivät!
















perjantai 23. maaliskuuta 2018

Hallikausi päättyy, talvi jatkuu

Viime viikon perjantaina oltiin taas hallissa, vaikkei ollut edes meidän treenivuoro. Mutta olipas kiva, kun saatiin ylimäääräinen vuoro. Ja oli hyvin tilaa ja rauhaa treenata, kun oli vain yksi treenaaja meidän lisäksi.

Tunnari oli tietenkin meidän treenilistalla. Aika hyvällä mielentilalla Draama teki ja löysi omat hyvin. Ote oli hyvä, ja niin se on ollut keittiötreeneissäkin. Saaliillakin pystyy palkkaamaan, kunhan mielentila on liikkeen alussa oikea. Vähän vähemmän voisi joskus etsimisvaiheessa ottaa kontaktia vääriin kapuloihin, ei se nyt suorastaan nostele niitä, mutta tuuppii ja melkein ottaa suuhun joskus.

Kiertonoudon saimme tehdä ylellisesti liikkuroituna. Heti ei liike onnistunut, kun Draama lähti tötsän sijasta esteille. Loppuosa onnistui hyvin, mutta nyt täytyy kyllä ottaa kuuri pelkkää tötsälle menemistä esteiden välistä. Pitää etsiä siihenkin vielä parempaa mielentilaa, että Draama oikeasti malttaa kuunnella, eikä vain lukittaudu esteisiin.

Seuraaminen on mennyt eteenpäin niistä karmeimmista hetkistä. Pari kertaa Draama meinasi vähän lähteä keulimaan ja kiihtymään, mutta pysähdyin heti ja päästin jatkamaan liikettä vasta paremmassa mielentilassa.

Tyhjään lähetystä otimme myös. Hyvinhän Draama alkaa olla hajulla siitä, mistä liikkeessä on kyse, mutta paljon hienosäätöä tarvitaan vielä. Ongelmia on juuri niissä jutuissa, joissa saattoi arvatakin olevan. Joskus Draama kaartaa lopussa jos siellä ei ole tragettia, toisinaan se ennakoi ja stoppaa ennen vihjettä. Apuna liikkeen opettamisessa olen käyttänyt targettia maassa, vaikka vähän epäröin sen järkevyyttä, kun olin kuullut joidenkin suosittelevan ennemmin jotain ylempänä olevaa telinettä tai seinään kohdentamista. Mutta tällä mennään nyt, ainahan treenitapaa voi myöhemmin vaihtaa, kun on ensin epätoivoisesti yrittänyt korjata liikettä tällä tyylillä ;)

Teimme me noiden lisäksi muutakin, täytyyhän tuo halli aina hyödyntää kunnolla, kun muuten saa tyytyä talvella keittiötreeniin. Hirmu kiva treeni, Draaman mielentilakin oli enimmäkseen hallittu. Tiedän kyllä senkin, mistä ne epätoivoisen ylivireiset ja virheitä täynnä olleet treenit johtuivat. Sairastelun aikana treenit eivät olleet kovin mietittyjä, kunhan käytiin jotain tekemässä, kun kerran hallivuoro oli olemassa ja Draama kuitenkin välillä kaipasi tekemistä. Kun tilanne sitten muuttui parempaan ja aloimme taas treenata enemmän isoja kokonaisuuksia, niin meiltä molemmilta lähti mopo keulimaan.

Muistutin kyllä itselleni ennen treenejä, että mielentilaan pitää myös kiinnittää huomiota, mutten kuitenkaan malttanut viedä asiaa ihan mietitysti loppuun asti, ja annoin Draaman keulia. Oli vaan niin siistiä päästä taas enemmän miettimään liikekokonaisuuksia ja pistellä menemään terveemmän koiran kanssa, etten huomannut kaikkia pieniä yksityiskohtia. En sitä, että olisi pitänyt tarkkailla mielentilaa huolellisemmin ja odottaa tasaantumista muutama ratkaiseva sekunti pitempään ennen jotain liikettä. Enkä sitä, että ennen mitään liiketreenejä olisi kannattanut tehdä pari valmistelevaa harjoitusta. Tai jollain tasolla kyllä tajusinkin kaiken tämän, mutten halunnut päästää tietoa aivan perille asti. Iski vauhtisokeus, kunnes sitten oli jo pakko havahtua siihen, että nyt ollaan kyllä ihan väärällä ladulla. Ainakin koiraharrastus pitää nöyränä, kun aina törmää kaikenlaisiin haasteisiin ja saa itsensä aina välillä kiinni hölmöistä jutuista!

Tänään pääsemme taas halliin, tällä kertaa ihan omalla vuorollamme. Se onkin sitten viimeinen kerta tällä kaudella. Niin tylsää, eihän tuolla ulkonakaan pysty vielä aikoihin treenaamaan, kun talvi vain pitää otteessaan, eikä kentille ole menemistä. Tämä talvi on niin nähty jo, saisi jo kevät tulla! Lenkkeilykin on niin rajallista. Pellolle pääsee, mutta muuten on aika pienet ympyrät, kun lenkkireiteillä menee ladut, metsässä uppoaa hankeen ja lähitiet ovat liukkaita. Polunpätkiä sitten tallaamme edestakaisin, mutta nekin ovat muhkuraisia ja osin liukkaita. On kylmä ja lunta tulee aina vaan lisää, koiria pitää yhä välillä pukea. Lämpötilan takia ei aina tarvitsisi, mutta tuuli on ollut niin kylmä, että selkävaivainen trio on muutaman kerran tällä viikolla aika herkästi saanut palttoota ylleen.

Valon määrän lisääntymisellä on aktivoiva vaikutus, se suorastaan kutsuu ulos tekemään kaikenlaista. Onkin tosi turhauttavaa, kun ei pääse vielä ties miten pitkään aikaan normaaleille lenkkireiteille tai kentälle treenaamaan, vaikka reilun kuukauden päästä on jo vappu! Toivottavasti edes kesästä tulee tänä vuonna vähäluminen ;)






Eliminaatiodieetin altistusvaiheessa on nyt edetty jo kolmannen ruoka-aineen kokeilemiseen. Tällä kertaa kokeiluun valikoitui silakka. Kalkkunasta ei ainakaan mitään sellaista oireilua tullut, ettenkö uskaltaisi sitä uudestaankin antaa. Parina päivänä oli jotain pientä epämääräistä ohimennen, mutten tiedä, oliko sillä mitään yhteyttä kalkkunaan.

Ja koska ehdimme olla ennätyspitkän ajan, reilun kuukauden, näkemättä eläinlääkäriä, niin toki se asia piti korjata. Vaihteeksi sentään lääkärille meni joku muu kuin Draama, onhan sekin jotain. Viime lauantaina kun kävelimme lenkillä ohi kohdasta, johon kaikki koirat olivat aiemmin pissanneet, niin huomasin siellä pissan seassa verta. Se aiheuttikin sitten melkoista päänvaivaa. Kuka koirista oli syyllinen? Vai oliko siitä mennyt ohi joku vieras koira meidän jälkeen ja pissannut samaan kohtaan? Usein tuosta ei muita kulje, mutta mahdollista sekin olisi.

Kyttäsin sitten huolella kaikki koirien pissat siitä lähtien, mutta kukaan ei pissannut verta tai oireillut muutenkaan. Arvelin jo, että joutuisin varmuuden vuoksi tutkituttamaan kaikkien pissanäytteet saadakseni syyllisen selville. Kunnes sitten sunnuntaina iltapäivällä käännyin katsomaan kohtaa, johon Kipi oli juuri nostanut jalkaa, ja siinä oli verta. Epäilin, että eturauhanen se varmaan vaivasi ja tilasin maanantaina ajan eläinlääkärille.


Yritin metsästää Kipiltä pissanäytettä klinikan pihalla, mutta Kipi lopetti heti pissaamisen, kun sain astian mahan alle. Ihan niin kuin ennenkin. Kävin sisällä kysymässä, josko näytteen voisi punktoida suoraan rakosta, mutta eläinlääkäri päätti mieluummin tulla avuksi näytteen metsästämiseen. Kipi ilahtui tästä kovasti ja yritti loikata antamaan lääkärille muutaman halin ja pusun. Talutin sen puun viereen siinä toivossa, että se pissaisi siihen, mutta se istui siinä kuin tatti ja katseli meitä hieman mietteliäänä, yrittäen ymmärtää mitä oikein oli meneillään. Ainakaan se ei aikonut itse osallistua mihinkään epäilyttävään. Huomasin sitten lumipenkassa kohdan, jonne joku oli jo pissannut ja vein Kipin sinne. Pakkohan sen oli jättää siihen oma puumerkkinsä, ja lääkäri sai napattua näytteen kauhaan.

Pissanäytteestä löytyi hieman proteiinia ja ph oli emäksinen, mutta muuten näyte oli puhdas, ei merkkiä verestäkään. Eturauhanen oli normaali. Lämpö oli 39, eli ei nyt varsinaisesti kuumeen puolella. Ja sen verran Kipi siinä hössötti, että sekin on saattanut lämpöä nostaa.

Oletuksena kuitenkin oli virtsatietulehdus, ja Kipi sai antibioottikuurin. Olin hämmästynyt, kun eturauhasessa ei ollutkaan mitään, eikä pissanäytteessäkään juuri mitään. Toivottavasti ei ole turha kuuri. Olisin mielelläni vielä antanut viljellä pissan, mutta eläinlääkäri ei pitänyt sitä tarpeellisena. Verta ei ole pissassa enää näkynyt. Jäin pohtimaan sitäkin, että oliko se sunnuntaina näkemäni veri sitten kuitenkaan Kipistä lähtöisin. En katsonut pissaamiskohtaa ennen kuin Kipi nosti siihen koipeaan, joten en voi olla aivan varma, oliko veri siinä jo valmiiksi jonkun vieraan koiran jäljiltä. Todennäköistä on, että syyllinen oli nimenomaan Kipi, mutta aivan satavarma ei kyllä voi olla. Mystinen juttu. Miksi sen pissassa viikonloppuna oli verta, kun näyte maanantaina oli niin puhdas ja eturauhanenkin oli normaali? Jännästi käyttäytyvä tulehdus.

Se oli sitten kuudes eläinlääkärikäynti tänä vuonna. Jos vuosi jatkuu tämänkin jälkeen samaa rataa, niin minut saa kärrätä hullujenhuoneelle. Tuli taas tämänkin oudon episodin aikana mieleen se, miten ihanaa on ihan vaan se, että koirat ovat edes suurin piirtein terveinä eivätkä tarvitse lääkäriä. Mutta sellainen tilanne harvoin on pysyvä, sen voi milloin vain menettää. Koskaan ei minulla ole ollut koiraa, joka kävisi lääkärissä vain rokotuksilla, mutta joidenkin terveydentilaan olen kyllä kokonaisuutena ollut tyytyväinen. Koirien terveydestä noin yleisesti ottaen minulla on aika surullinen kuva nykyään. Tuttavapiirissäkin on pelkästään parin viime vuoden sisällä ollut useita nuorten koirien vakavia sairastumisia, joista muutama on johtanut kuolemaan. Siihen päälle vielä kaikki muut vaivat. Elämä on niin kovin haurasta ja arvaamatonta välillä.

Pojat


Kipi ja Draama ovat kyllä niin mainio parivaljakko, ja on ilo nähdä, miten hyvin ne sopivat yhteen. Niillä on muutamia samanlaisia käytösmalleja eri tilanteissa, sellaisia hauskoja pikku juttuja, ja joskus isompiakin. Onhan niillä eroavaisuuksiakin, mutta ihan selvästi ne ovat perineet yhteisiltä sukulaisilta samoja geenejä :)



Pellolla parivaljakko pitää aina mielellään pienen leikkituokion, ja melko lentäväistä on meno välillä ollut. Draama näytti yhdessä kuvassa ihan kengurulta, ja Kipillä ei useinkaan pysy jalat maassa.




tiistai 13. maaliskuuta 2018

Alussa oli mielentila


Draaman kanssa saatiin onnistuneesti päätökseen eliminaatiodieetin ensimmäinen altistusvaihe. Ensimmäisenä kokeiltiin kananmunan sopivuus, ja hyvinhän tuo näytti sopivan. Nyt ollaan jo hyvää vauhtia kokeilemassa kalkkunaa. Vähän pelottaa kokeilla näitä ennestään tuttuja ruokia, koska joku tai jotkut niistä todennäköisesti aiheuttavat oireita. Tuntuisi turvallisemmalta kokeilla sellaisia ruokia, joita Draama ei ole ennen saanut joko ollenkaan tai ei juuri ollenkaan. Mutta olisi ongelmallista koostaa ruokavalio sellaisten ruokien varaan, koska niiden saatavuuteen ei voi luottaa ja hintakin on usein liian korkea. Että mitäpä sitä edes tekisi tiedolla, että koira voi kyllä syödä kengurua ja strutsia, jos niitä ei pysty järkevästi hankkimaan. Peuraa haluaisin joka tapauksessa kokeilla, mutta ei sitäkään tällä hetkellä mistään näytä saavan. Hevonenkin on ongelmallinen, Kennelrehulta se on aina loppu ja eläinkaupassa hävyttömän kallista. Joten pakkohan se on uskaltaa kokeilla kaikki ennestään tutut ruoat läpi, koska niitä nyt vaan on käytännöllisempää ja järkevämpää syöttää myös jatkossa.

Se vaan nyppii tässä ruokaruljanssissa, ettei kaikkea millään ehdi tai voi kokeilla. Siinä sitten onkin miettimistä, että voiko edes joskus tulevaisuudessa antaa Draamalle vaikka jonkun satunnaisen palan banaania. Ja entä kun kevät tästä etenee ja Draama varmaankin alkaa taas maistella kaikenlaista vihreää ulkona. Papanoiden suhteen jo vähän nostin kädet pystyyn. Meidän kulmilla liikkuu paljon rusakkoja, ja papanoita alkaa nyt olla sydäntalvea runsaammin tarjolla, enkä ilman kuonokopan käyttöä pysty sataprosenttisesti niiden syömistä estämään. Draama on niistä hyvin, hyvin kiinnostunut. Ehkä ne nyt sentään eivät ole todennäköisiä oireiden aiheuttajia, ja lasipurkkiin ei tuota koiraa nyt vaan voi laittaa. Kuonokopan käyttöön voisi tilanteen vaatiessa totuttaa, mutta toivottavasti pärjättäisiin ilman.



Parit hallitreenit ollaan taas käyty sitten viime päivityksen. Ensimmäisissä ohjaaja lähinnä löi päätä seinään, kun erehtyi vaihteeksi kokeilemaan tunnaria. Ja sehän ei sitten sujunut. Ei niin kuin alkuunkaan. Vaikka ollaan sitä hartaasti keittiössä treenattu, eikä Draama ole siellä enää vääriä minulle asti tuonut kuin ani harvoin, suussa on kyllä saattanut niitä käyttää etsimisvaiheessa. Nyt se sitten toi kaksi kertaa väärän ihan perille asti. Ja otekin oli hirveän ruma. Huokailin siinä sitten, että miten tämä on edes mahdollista, ettei homma ikinä edisty, vaikka ollaan taottu liikkeen eri osa-alueita kaaliin jo niin pitkään. Ja seuraaminenkin oli viime aikoina hajonnut ihan käsiin ja oli ihan luokatonta. Että huoh vaan.

No kyllähän minä sen perimmäisen syyn tajusin, vaikka olin siihen mielestäni yrittänyt vaikuttaa. Mielentila on usein väärä, ja hallissa tämä vielä korostuu, kun Draama on siellä herkästi vieläkin ylivireisempi. Vauhtiliikkeet saattavat vielä onnistuakin ihan hyvin, mutta sitten mopo karkaa käsistä juuri seuraamisessa ja tunnarissa ihan täysin. Seuratessa tulee poikittamista, edistämistä ja puskemista ja ajoittain näpsimistäkin. Tunnarille sitten lähdetään takki auki ja henkselit paukkuen, eikä siinä sitten pysty rauhassa keskittymään haistelemiseen tai hyvään otteeseen.

Olen kyllä kiinnittänyt mielentilaan huomiota, enkä ole päästänyt Draamaa aloittamaan mitään liikettä näkyvästi kiihtyneessä mielentilassa. Olen myös keskeyttänyt esim. seuruun heti, jos liiallista kiihtymistä on näkynyt. Mutta se vaan ei vielä riittänyt.

Tämän katastrofitreenin jälkeen sitten kokeilin tunnaria kotona. Toimin muuten samalla tavalla kuin yleensäkin, mutta annoin Draaman odottaa vähän kauemmin ennen kapuloille lähettämistä. Ja oikeasti olin ällistynyt siitä erosta, mikä liikkeessä oli. Draama keskittyi hyvin, haisteli kunnolla, otti oman ja toi sen kauniilla otteella. Ja niin vaikeaa kuin kokonaisuus on ollut saada onnistumaan, yleensä on vähintäänkin ote ollut huolimaton, tai sitten Draama on törmännyt kapuloille niin, että ne ovat lentäneet mihin sattuu.

Ennen kapuloille lähettämistä olen odottanut, että Draama vaikuttaa rauhalliselta ja keskittyneeltä. Joskus olen pyytänyt siltä käsikosketusta tai ottanut pari askelta seuruuta, syöttänyt ehkä pari namiakin, että saisi sen ajatusta pois kapuloista. Kapuloille on saanut lähteä, kun on ensin luopunut niistä ja pitää hyvin kontaktia. Nyt vain yksinkertaisesti vaadin vielä pidempää kontaktia ja rauhoittumista ennen lähetystä. Ja se tepsi, mutta ei asia niin yksinkertainen silti ole. Joka kerta en onnistu poimimaan juuri sitä parasta hetkeä kapuloille lähettämiseen, mutta tilanne on kuitenkin parempi.

Kaikenlaisia kikkoja olemme ehtineet kokeilla. Esimerkiksi seinää hidasteena, mutta sillä ei ollut yhtään mitään vaikutusta asiaan. Viime syksynä Juha Korrin koulutuksessa otin aiheeksi juuri huonon otteen tunnarikapulasta, ja Juha neuvoi treenaamaan sitä saalisjännitteen kautta. Teimme sitten niin, että Draaman tuodessa kapulaa juoksin karkuun ja heitin lennosta patukan eteeni palkaksi. Draaman kanssa tärkeää oli myös saada sen ajatus enemmän palkkaan kuin noudettavaan esineeseen, koska kapulan pitäisi olla vain väline saada palkka.

Kyllähän saalisjännitteellä saa rakennettua hyvän noutoliikkeen, mutta itse jäin pohtimaan sen toimivuutta nimenomaan tunnariin ainakaan meidän taopauksessa. Se kun on muutakin kuin noutoliike, eikä Draama mene tunnareille oikeassa tunnetilassa, jos sillä on vain patukan tai narupallon kuva päässä. Itse palautuksiin toki apua voi tullakin, mutta liikkeen alkuun tai kokonaisuuteen tapa ei ollut toimiva. En sitten halunnut vahvistaa Draaman mielikuvaa edes liikkeen loppuosasta tähän suuntaan, ja parin kokeilun jälkeen luovuin treenitavasta tunnarin suhteen, noudoissa muuten olemme sitä käyttäneet jo aiemminkin. Ja kuten nyt olen huomannut, niin ote tunnarikapulasta on automaattisesti hyvä, kun mielentila on heti liikkeen alussa oikea.

Melkein jo huvittaakin miettiä, miten turhaan olen hinkannut niitä eri osa-alueita ja ihmetellyt hidasta edistymistä, kun kyse ei ole ollut niinkään osaamattomuudesta, vaan väärästä mielentilasta. Tai huomasinhan minä toki sen, että kierroksia on usein ihan liikaa, mutten löytänyt tasapainoa asian suhteen. Joskus kun lähtötilanne näytti ihan hyvältä, niin lopputulos oli silti huono. Ja tulee vielä monet kerrat varmasti olemaan, koska homma on niin pienestä kiinni, raja sopivan ja ylivireisen mielentilan välillä on kovin hienovarainen. Mutta oli tärkeä oivallus huomata, että vieläkin hitaammalla ja rauhallisemmalla lähestymistavalla asiaan voi vaikuttaa.



Draamassa on jotain samaa kuin Jipossa oli, se on samalla tavalla erittäin motivoitunut, pitkäjänteinen ja intensiivinen työskentelijä. Se niillä on erona, että Jippo osasi säädellä virettään hyvin, Draamalla taas herkästi menee vähän överiksi. Jipon kanssa myös hitsauduimme yhteen jo sen pentuaikana, kun taas Draaman historiassa on minulle tuntemattomia aukkoja. Jipon työskentely oli omaa luokkaansa, mutta sille olisi kyllä saanut rakennettua vieläkin voimakkaamman ja näyttävämmän tottiksen. En kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi vahvistaa tällaisia asioita, koska halusin sen työskentelevän sillä alueella, joka on itselleni vielä mukava ja miellyttävä hallita, ja käsittääkseni koirallekin vähemmän stressaava. Nopea ja voimakkaasti työskentelevä se joka tapauksessa oli.

Olisikin mielenkiintoista tietää, olisiko minulla helpompaa Draaman kanssa tällä hetkellä, jos se olisi ollut minulla pennusta asti ja olisin päässyt vahvistamaan sellaisia asioita, joita minulla on tapana vahvistaa ja tuntisin sen koko koulutushistorian tarkalleen. Luulen, että jonkun verran varmaankin joo, mutta vireensäätely ei silti luultavasti olisi aina helppoa, koska Draama vaan on sen tyyppinen koira. Ja itselläni sitten taas ei ole hirveästi kokemusta vire-ja mielentila-asioiden hienosäätämisestä tämän tyyppisessä tapauksessa. Ennen näistä asioista ei edes puhuttu, mutta onhan niitä silti tullut jollain tasolla tehneeksi, vaikkei niille ollut edes nimeä.

Viime kerralla hallissa otimme kerran kiertonoudon loppuosan ja sitten koko liikkeen. Ja se menikin niin hyvin, ettei tarvinnut hinkkaamaan jäädä, kapuloista ja esteistä luopuminenkaan ei nyt ollut vaikeaa. Ruudun otimme vain kerran ja ihan kokonaisena liikkeenä tyhjään lähetyksen kautta. Sekin onnistui, mutta tyhjään lähetystä Draama ei oikeasti vielä osaa. Onpa kuitenkin joku itu jo olemassa. Seuraamista myös otettiin vähän, ja oli se sentään siistimpää kuin edellisellä kerralla.

Tunnaria piti tietenkin kokeilla nyt uudella, kärsivällisemmällä tyylillä hallissakin. Ja joo, se meni paljon paremmin kuin hallissa koskaan ennen. Täydellisestä ollaan silti kaukana vielä. Tutkimusmatkalla tässä edelleen Draaman  kanssa ollaan monessa suhteessa, ja välillä taiteillaan heikoilla jäillä. Mutta kivaa meillä kyllä on. Nautin siitä, että voin sen kanssa tehdä liikkeitä, joita poikia olisi vaikea saada hyvällä motivaatiolla tekemään. Ja nautin ihan vaan siitäkin, että ylipäätään voimme tällä hetkellä treenata yhdessä ja saan nähdä ilon loistavan Draaman silmistä.

Vinski täytti helmikuun lopussa jo kahdeksan vuotta. Meille tullessaan se oli nuorin neljän koiran laumassa, nyt se on kolmesta koirasta vanhin. Mikään lauman kunkku se ei silti ole, vaan jää vähän tuon voimakaksikon varjoon, kun on sellainen nöyrä, kiltti ja hömppä. Se on sellainen oman elämänsä Hessu Hopo.







Lunta ja pakkasta on piisannut pitkään (tosin just nyt tuolla ulkona on ällön märkää) ja koirat ovat edelleen päässeet nauttimaan talven riemuista.










Taas noi leikkii kaksistaan eikä ota mua mukaan...