sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Ja taas mennään

Heti viime postauksen jälkeen palasimme taas normaaliin arkeen. Siis siihen uuteen normaaliin, missä vierailemme eläinlääkärillä vähintään kerran viikossa. Ja missä aina Draamalle sattuu ja tapahtuu.

Viime viikon tiistaina Draama vinkaisi juostuaan Kipin kanssa metsässä ja kävi pikaisesti luonani, mutta jatkoi sitten ulkoilua normaalisti. Paljon myöhemmin kotona nokosilta noustuaan se sitten piti vasenta silmäänsä välillä kokonaan kiinni, mistä tietenkin päättelin sen loukanneen silmänsä metsässä juostessaan. Eipä mikään ihme siinä vauhdissa, jos vaikka pääsee joku oksa tai Kipin käpälä sohaisemaan. Soitin paikkakunnan klinikat läpi ja toiseen päästiin melkein saman tien näytille.

Silmän ulkokulmassa oli haavauma, mutta silmän pinnassa ei haavaa ollut, tylpän vaurion aiheuttama muutos silmän pinnassa kuitenkin. Hoidoksi Draama sai antibioottitipat ja niiden lisäksi yöksi annettavan antibioottivoiteen. Oireilu loppui jo ensimmäiseen päivään, joten onneksi vamma oli niin lievä.

Samalla käynnillä punnitsin Draaman ja vaaka vahvisti sen, minkä jo silmämääräisesti olin nähnyt, eli painoa oli tullut mukavasti lisää. Lukema oli 15,2 kg, eli entiseen painoon on matkaa vielä (tai enää) 800 grammaa.

Viime viikon perjantaina oli jälleen hallitreenien vuoro. Aluksi treenasimme Draaman kanssa kiertonoudon loppuosaa molempiin suuntiin, joka meni hienosti. Sitten treenasimme alkuosaa, jossa sai taas vähän työstää sitä, että Draama luopuisi kapuloista ja esteistä ja ajatus olisi tötsässä. Kun tämä alkoi sujua, niin päätin kokeilla ihan ensimmäistä kertaa tätä liikettä kokonaisena, ja sehän onnistuikin kerrasta. Lähimainkaan valmis ei liike silti todellakaan ole, paljon tarvitaan vielä luopumis- ja kuuntelemistreeniä. Ihan eivät myöskään taida tötsän ja esteiden etäisyydet tuolla hallissa mennä kisamittoihin, ja hyppyäkin ollaan otettu vain 20 sentistä, joten aivan kokeenomainen ei suoritus vielä ollut. Mutta etäisyydet ja estekorkeus tuskin isoja ongelmia aiheuttavat, toisin kuin luopuminen. Kropan säästämiseksi tuota kiertonoudon alkuosaa ei viitsi kovin usein treenata, joten täytyy keksiä muun tyyppisiä luopumistreenejä oheen.

Treenasimme me muutakin. Seuraaminen oli aika karmeaa poikittamista ja puskemista. Pitää vissiin joskus ottaa asiaksi videoida suorituksia, kun ei apusilmiäkään ole palautetta antamassa. Jos vaikka saisi joskus kiinni jonkun virheen alkulähteen. Ei ole viime aikoina tosiaan tullut kovin syvällisesti näitä treenijuttuja pohdittua, mutta katsotaan, jos jatkossa taas paneutuisi niihin vähän paremmin. Riippuu niin paljon erityisesti terveystilanteesta.



Viime viikon sunnuntaina Draama oli kraniosakraalihoidossa. Tarkoitus oli käväistä taas luunhalaaja-Tarjalla, mutta hän joutui peruuttamaan ajan, ja menimmekin uuden tuttavuuden luokse. Tai itse asiassa tuttavuus ei täysin uusi ollut, koska hän oli koulutusaikanaan harjoitustyönä hoitanut kerran Snoopya.

Draama oli lanneselästään hyvinkin tukkoinen, mutta hoidon aikana sinne saatiin taas liikettä. Syitä moiseen voi vain arvailla. Hankiliikunta, liukastelu, kylmyys, paljaaksi ajetun mahan jännittäminen..? Ainakaan talvikaudella ei näytä olevan kovin suotuisa vaikutus Draaman kroppaan. Jo huomenna mennään uudestaan näytille.

Hoidon jälkeen Draama sai ohjeeksi levätä kaksi päivää ja käydä ulkona vain pissalla ja kakalla. Hoitaja arveli, että se saattaisi joka tapauksessa lähinnä nukkua ne kaksi päivää. Käsittelypäivänä Draama nukkuikin paljon ja oli rauhallinen, mutta seuraavana päivänä se oli hyvinkin tarmokas ja hyväntuulinen. Minä sitten tuskailin, että miten me pärjäämme, kun ei saada edes kunnolla lenkkeillä. Kaikki koirat saivatkin sitten tehdä hajutyöskentelyä kotona. Se on kyllä niin kätevä tapa antaa koirille mielekästä aivojumppaa ja väsyttää niitä ilman fyysistä ponnistelua.

Piilotin ensin eukalyptusta sisälle ja sitten myös pihalle. Ihan ensimmäistä kertaa koirat saivat etsiä eukalyptusta myös ulkoa. Laitoin yhden tipan suoraan hankeen ja toisen auton vanteeseen. Se olikin koirille paljon haastavampaa kuin sisäetsintä. Ne kyllä saivat hajun hangessa olevasta hajusta, mutta eivät reagoineet ollenkaan samoin kuin sisällä, vaan ryhtyivät kaivamaan hankea, eivätkä ilmaisseet hajua normaalisti. Auton vanteessa olevaa hajua ne eivät myöskään heti ilmaisseet, vaan jopa ohittivat sen aluksi. Haju käyttäytyy niin eri tavalla eri paikoissa ja eri pinnoilla, että ehkä niillä oli tarve käydä ikään kuin avaamassa nenänsä uudelleen ja sitten palata asiaan. Mielenkiintoinen laji kyllä.

Parin päivän päästä siitä kyläilimme Minnan luona ja treenasimme taas eukalyptusta. Minna piilotti sitä meitä varten pihalle, ja pääsin ensimmäistä kertaa treenaamaan niin, etten tiennyt itse, missä haju oli. Jännää ja tarpeellista, kun ei voi edes tiedostamatta auttaa koiraa yhtään. Koirat taas pääsivät ensimmäistä kertaa treenaamaan niille vieraassa ympäristössä, ja vasta toista kertaa ulkona. En antanut lähtöhajua, vaan pelkän vihjesanan. Kyllä ne homman olivat sisäistäneet, alkoivat heti etsiä ja löysivät myös. Ilmaisu ei taaskaan ollut samanlaista kuin sisällä kotona, paitsi Vinskillä, joka ainoana meni oikeaoppisesti maahan. Mutta tärkeintä on, että ilmaisee niin, että ohjaaja tietää, missä se haju on. Maahanmeno on tässä vähän ongelmallinenkin, kun se ei kerro hajun täsmällistä paikkaa, joten hyvä olisikin koiran myös osoittaa hajun tarkka paikka vaikkapa tökkäämällä.




Tämän viikon tiistaina sitten olimme vaihteeksi eläinlääkärissä, kun Draamasta otettiin kontrolliverikokeet B12- ja folaattitasojen osalta. Toisinaan tarvitaan vielä toinenkin B12-piikkisarja, ennen kuin tilanne normalisoituu, tai suun kautta otettava kuuri, jos vaje on enää vähäinen. Eilen eläinlääkäri soitteli tuloksista, ja molemmat arvot olivat nyt viitteissä, eikä jatkotoimia tarvita, jee.

Yleistutkimuksessa kaikki oli myös ok, mahan paineluakaan ei Draama aristanut. Eliminaatiodieetissä aloitetaan nyt altistusvaihe, jonka aikana Draama saa aina kaksi viikkoa kerrallaan jotain uutta ruoka-ainetta. Oireita aiheuttavat ruoat hylätään lopullisesti ruokavaliosta, sopivat kirjataan ylös. Sitten kun tämä vaihe on käyty läpi, niin Draamalle voidaan valita joku hyvä ruoka, joka sisältää sille sopiviksi testattuja aineita. Näin siis eläinlääkäri ohjeisti, mutta omasta mielestäni se voi ihan yhtä hyvin syödä sopivia ruoka-aineita ihan sellaisenaankin.

Koko altistusvaiheen ajan Draaman on tarkoitus vielä syödä nykyistä ruokaa. Tylsempi juttu, koska ruoan saatavuus on huono, se pitää joko tilata erikseen tai hakea ryöstöhintaan klinikalta, jonne on matkaa ihan kohtuullisesti. Kallista se on halvimpaankin hintaansa, ja Draaman ruokkiminen maksaa lähes kaksi kertaa enemmän kuin poikien yhteensä. Joten on tämä painajaismainen vaiva, kun se heittää koko arjen monelta osin uusiksi. Jatkossakin saa myös stressata siitä, ettei vaan suuhun mene mitään kiellettyä kotona, ulkona tai kylässä. Ei voi antaa kissanruokaa palkaksi jäljeltä, ei voi antaa sellaisia makupaloja tai puruluita, joita pojat saavat. Pitää aina olla valppaana, ettei kukaan ojenna Draamalle mitään syötävää, näitä tilanteita on jo tullut vastaan niin klinikalla, eläinkaupassa kuin meillä kotonakin vieraiden taholta.

Altistusvaiheesta tulee pitkä, koska testattavia ruoka-aineita on jonkun verran. Otamme testattavaksi useamman eri lihan, kananmunat, maitotuotteet, muutaman kalalajin ja muutaman hiilarilähteen. Erikseen pitäisi vielä testata lisäravinteetkin, mutta saa nähdä, mitä niiden kanssa tekee. Kaikkea mahdollista ei voi testata, ettei aikaa mene vuosikausia.

Altistusvaiheessa voi tulla pahojakin oireita ja myös sellaisia, joihin Draamalla ei ole ollut taipumusta ennen, kuten ripulia ja oksentelua. Jos oireilu ei mene kotikonsteilla ohi, niin eläinlääkäri kehotti tulemaan näytille, että voidaan määrätä tujumpi lääkitys. Tää on taas niin tätä, Draama on viime ajat suorastaan asunut klinikalla ja sen terveydentila tunnetaan siellä, eikä voida silti hoidossa olevaan vaivaan määrätä mitään lääkettä ilman uutta käyntiä klinikalla...

Sää on nyt ollut vähemmän oikullinen, ja ollaan saatu nauttia oikeasta talvesta. Pari kertaa ollaan käyty potkukelkkalenkilläkin. Tähän aikaan vuodesta on ihanaa, kun valon määrä koko ajan lisääntyy.










Vinskin suhde lumeen on hyvin intensiivinen, ihan kuten veteenkin.








maanantai 5. helmikuuta 2018

Voihan eliminaatio

Vaihtelu. Se on päivän sana. Muutaman päivän sisällä on saanut ulkoilla lumimyrskyssä, poutasäässä, vesisateessa, räntäsateessa, nuoskalumessa, pakkaslumessa, paljaassa maassa, loskassa ja mudassa, kuratassujakin on saanut välillä pyyhkiä. Nyt on kunnolla pakkasta ja hanki on muuttunut kovaksi ja teräväksi nuoskavaiheen jälkeen, joten ulkoilu on haastavaa ja koirien tassut ja kynnet vaarassa. Erityisesti ottaa pattiin sään jojoilun aiheuttama liukkaus. Joku aika sitten kun maassa oli ohut kerros kevyttä pakkaslunta, niin siellä alla oli paikoitellen peilijäässä olevia kohtia, joita ei nähnyt. Niinpä meninkin muutaman kerran lenkillä nurin, ja Draama puolestaan liukasteli pian kraniohoitonsa jälkeen, ei sentään ihan nurin mennyt. Mutta silloin kyllä taas kerran mietin, että miksi ihmeessä kaikki tuntuu aina tapahtuvan juuri Draamalle?!? On ollut mietteissä, että olisiko syytä vaihtaa sen nimi johonkin sellaiseen, joka tarkoittaa tasaisen tylsää ja seesteistä elämää.







Koirat tietenkin nauttivat lumesta kovasti aina kun sitä on. Kipin kanssa vain joutuu käymään neuvotteluja lumen syömisestä, sitä kun kiehtoo erityisesti vastasatanut lumi turhankin paljon. Jos se onnistuu estelyistä huolimatta maistelemaan liikaa lunta, niin seurauksena on loputon määrä pissaa. Olen uhkaillut sitä vesimyrkytyksellä, ellei se paranna tapojaan, mutta eihän se usko.

Kipi ja Draama ovat kyllä monessa asiassa niin samanmielisiä ja sopivat mainiosti yhteen, että niiden touhuja on hauska katsella. Harmillista vain on se, että Vinskistä on tullut kolmas pyörä, joka ei kiinnosta noita kahta ollenkaan. Usein koiria vapaaksi päästäessäni päästän Kipin vasta hetken muiden jälkeen, jolloin Draama saattaa suostua pienen pätkän puolivaloilla juoksemaan Vinskinkin kanssa, vaikka se silloinkin lähinnä kyttää ja odottaa Kipiä. Kastraatio taisi pysyvästi laskea Vinskin arvoa muiden silmissä, harmillista kyllä.




Tammikuussa oli vielä lenkkireitin varrella tötsä kulkuesteenä tulvivan sillan kohdalla, joten toteutin haaveeni kiertotreenistä :D



Onni on koira, joka lenkkeilee iloisesti <3 Draama on nyt ollut lenkeillä energinen ja innokas, ja se on leikkinyt taas enemmän Kipin kanssa. Ajellun mahan aiheuttamaa lyhytaikaista oireilua lukuun ottamatta ei muutamaan viikkoon ole ollut kuin yksi lenkki, jonka aikana Draama jostain syystä oli vähän vaisumpi.



Vähän jännempi hetki koettiin viime perjantaina, kun piipahdettiin koirien kanssa siskon luona, ja Draaman eliminaatiodieetti katkesi sitten siihen. Siellä oli lattialla ruokakupissa koiranruokaa, jota perheen oma koira ei ollut syönyt. Tilanne, joka on itselleni täysin käsittämätön ja tuntematon, koska kaikki koirani ovat järjestään tyhjentäneet kuppinsa muutamassa sekunnissa. Epäuskoisena olen aina lukenut ohjeita siitä, miten koiran ruokakupin voi ottaa pois, jos se ei ole syönyt ruokaa 15 minuutin sisällä. Öö niinku mitä, itse harkitsisin jo piipaa-autoa, jos ruoka ei häviäisi saman tien kupista.

Kyläpaikassa oli tiedossa Draaman tiukka dieetti, mutta saataville oli nyt silti sitten epähuomiossa jäänyt ruokaa. Pöydiltä ei koirilla ole tapana ottaa syötävää, mutta lattialla oleva ruoka on niiden mielestä pääsääntöisesti vapaata riistaa, ellei toisin ehdi ajoissa ohjeistaa. Kipi ja Draama ryhtyivät siis heti toimeen, kun tupsahtivat ruokakupin kohdalle, Vinski haahuili vielä taustalla. Ennätin heti hätiin, eikä Draama ehtinyt montaa nappulaa syödä. Mutta kun se ei saisi syödä hippustakaan mitään muuta kuin omaa ruokaansa. Eläinlääkäri kehotti jopa pitämään sillä ulkona kuonokoppaa, ettei se söisi siellä mitään. Kokeilin sitäkin, mutta totesin, että kestäisi hetken saada Draama tottumaan koppaan niin, että se olisi sen kanssa rento. Niinpä olen mieluummin kytännyt ja tarvittaessa kieltänyt sitä ulkona. Lunta aina välillä suuhun menee, mutta olisi hassua, jos vesi yhdessä olomuodossaan eliminaation romuttaisi. Draamalle on myös tärkeää välillä saada irrottaa lumipaakkuja tassuista, ja olisi ikävää estää tämä kopalla. Myös keppejä on joskus suussa käynyt, mutta ne olen heti käskenyt irrottaa. Draamalla on myös tapana etsiä ulkoa papanoita syötäväksi, mutta niiden syönnin olen nyt haukkana estänyt. Kasveja nyt ei onneksi juurikaan ole saatavilla, kesäaikaan olisi paljon hankalampaa.

Sain kyllä slaagin, kun Draama pääsi syömään kiellettyä ruokaa. Ruoka lisäksi sisälsi kaikkea mahdollista epämääräistä; viljoja ja eläinperäisiä tuotteita ja varmaan miljoonaa lisäainetta, joten mahdollisia yliherkkyysreaktion aiheuttajia oli lukuisia. Kun on viikkokaudet vahtinut koiraa ja stressannut, ettei se sisällä eikä ulkona pääse syömään mitään kiellettyä, niin ei ole helppoa suhtautua pelkällä olankohautuksella tuollaiseen, kuten normaalisti tekisin. Ei ole helppoa juu ollut muutenkaan, kun on välillä jopa nähnyt ilon katoavan koiran elämästä, joten yllättävät vastoinkäymisetkin helposti tuntuvat vuoren korkuisilta.

Kuitenkin kriittisin aika eliminaatiodieetin kestossa oli jo ylitetty, ja lähiaikoina eliminaatiota muutenkin lähdetään purkamaan. Sikäli kun Draama edes oikeaoppisella eliminaatiolla vielä on ollutkaan. Jotkut tahothan ovat sitä mieltä, ettei sellaista voi kuivamuonalla tehdä, koska siinä on aina niin monta muuttujaa. Eläinlääkärin mielestä taas eliminaatio on luotettavinta juuri allergiaruoalla tehtynä jo senkin takia, että Draama on jo ennestään altistunut melkein kaikelle. No, kohta täytyy joka tapauksessa uskaltaa kokeilla muitakin ruokia ja kärsiä mahdolliset oireet.

Loppujen lopuksi taivas ei heti pudonnut niskaan tuon hairahduksen jälkeen, eikä mitään ihmeempää oireilua näkynyt. Tänään sitten Draama on välillä vähän köyristänyt selkäänsä ja reagoi mahan paineluun köyristämällä sitä lisää, joten ehkä reaktio tuli näkyviin viiveellä, tai sitten se johtuu jostain muusta. Tällaista tämä niin usein on, epätietoisuutta ja arpapeliä. Toivottavasti oireilu ei nyt tuosta pahene. Aika mahdotonta kyllä on loputtomiin välttää kaikkea mahdollista. Voin vain kuvitella, miten haastavaa olisi eliminaatiodieetti vaikkapa lapsiperheessä. Ennen varsinaisen eliminaation alkua myös isäni, joka ei yleensä koskaan anna koirille mitään syötävää, ojensi Draamalle pullapalan kahvipöydästä. Syöksyin heti kaivamaan sen pois Draaman suusta, ja sain kuulla ihmettelyä, että onko se niin tarkkaa noin pienen palan kanssa. Näyttää Draama olevan isänkin heikko kohta, kun se aina niin innokkaana kopittelee palloa hänen kanssaan :)

Sitä pelkään, ettei selkeitä tuloksia saada koskaan, että jatkossakin joku ruoka välillä näyttää sopivan ja sitten taas ehkä ei, eikä sopivia ja epäsopivia ruoka-aineita luotettavasti löydetä. Toivottavasti olen väärässä! Mutta Draaman kanssa nämä jutut eivät välttämättä ole niin yksinkertaisia, koska sen oireilu on ollut vähän epämääräistä. Kaikista oireista ei voi edes tietää, liittyvätkö ne mahajuttuihin vai johonkin ihan muuhun, kuten rankajuttuihin.

Nykyisestä ruoasta toivon meidän pääsevän kokonaan eroon jossain vaiheessa, mutta tärkeintä on tietenkin syöttää ruokaa, jolla koira voi mahdollisimman hyvin, vaikka se sitten olisi tuollaista omasta mielestä kummaa höttöä. Tilasin uuden säkin Saksanmaalta asti, ja se toimitettiin kotiovelle 40 euroa halvemmalla hinnalla kuin klinikalta ostettuna. Vielä kun voisi eläinlääkäripalvelut tilata jostain prosentuaalisesti yhtä hyvällä alennuksella!



Vaa'alla Draama ei hetkeen ole käynyt, kun emme poikkeuksellisesti ole nyt vierailleet klinikalla 1-2 kertaa viikossa. Mutta kohtahan me taas menemme. Silmämääräisesti (ja kopeloimalla) arvioiden se on saanut taas vähän lisää lihaa luiden päälle. Hölmöä tuossa Draaman ruoassa on sekin, ettei valmistaja jostain syystä halua paljastaa ruoan energiasisältöä. Annostusohje vaikutti melko pieneltä, ja olisin halunnut kalorimäärän tietää, vaikka tietenkin koirasta sen oikean määrän vasta näkee muutenkin. Samanpainoistenkin koirien tarve voi olla hyvin erilainen. Arvioin kuitenkin itse energiamäärän sen perusteella, mitä muut samantyyppiset ruoat samalla rasvaprosentilla sisältävät, ja hieman alakanttiin se pussin annostusohje tosiaan vaikutti olevan. Enemmän olen koko ajan antanutkin.

Draaman parantunut vointi on saanut myös aikaan sen, että on jopa tullut vähän uhrattua ajatusta treenien suuntaankin. Pikku juttuja tehdään keittiössä, pidemmän kaavan mukaan pääsee treenaamaan  hallissa joka toinen viikko. Joskus olen ottanut hallitreeneihin vain Draaman, joskus ovat pojatkin päässeet vähän piipahtamaan hallissa. Draaman palkkaaminen alkaa olla aina vaan haastavampaa, kun ehjiä leluja ei ole jäljellä. Viimeksi kävi hallilla huonosti viimeiselle patukalle, jolla saattoi jotenkin leikkiä.



Draaman kanssa olemme hallilla muutaman kerran treenanneet kiertonoudon loppuosaa, eli tötsältä noutamaan lähtemistä. Alussa Draama saattoi kiertää hypyn, mutta pienellä työstämisellä se sai jutun juonesta kiinni. Pari kertaa ollaan otettu alkuosaakin, ja se on huomattavasti haastavampaa kuin loppuosa. Draaman on vaikea luopua esteistä ja noutokapuloista ja juosta suoraan tötsälle.

Kokeilin myös yhdellä hallikäynnillä taas lähettää Draamaa ruutuun noutokapulan ohi, mutta sen oli ihan pakko taas ekalla yrittämällä koukata noutokapulalle. Noutokapula on kuin magneetti, josta sen on hyvin vaikea luopua. Heräsin sitten myös miettimään, että missäköhän jamassa tuo ärsykekontrolli mahtaa olla. Teinkin sitten keittiössä sellaisia testejä, että heitin noutokapulaa ja annoin vihjeen, joka ei merkitse mitään. Sinnehän se Draama iloisesti pinkoi perään väärästä vihjeestä, mutta kun otin kapulan vähin äänin pois ja toistin homman, niin se tajusi ruveta kuuntelemaan, eikä lähtenyt enää väärästä vihjesanasta. Sellaista jo ollaan aiemminkin treenattu, että heitän kapulan ja annankin jonkun ihan muun tehtävän, esim. maahanmenon. Nämä ovat menneet hyvin, vaikka joskus Draaman on ollut vaikea saada ajatus pois noutokapulasta. Se kapula vaan on niin siisti. Enkä yhtään tiedä, miten ja milloin Draaman suhde kapulaan on tuollaiseksi muodostunut.

Kaukokäskyt ovat kyllä varsinainen murheenkryyni. Takajalat elävät paljon, vaikka ollaan jumpattu säännöllisesti. Jumpatessa en näe kunnolla molempia takajalkoja, ja Draama siirtää joskus vain toista. Mitenköhän usein olen palkannut siitä, että se huomaamattani on siirrellyt toista jalkaa tai jopa molempia... Hankalia ovat erityisesti viimeksi mukaan tulleet vaihdot, eli seisomaan nousut ja seisomisesta istuminen. Olisi kyllä tarvetta apusilmille, eikä haittaisi, jos joku joskus pitäisi takajaloista kiinni. Nyt tuntuu, että koko homma menee ihan päin honkia.

Työstettävää on tosi paljon, mutta aina vaan Draaman kanssa on kiva tehdä! Päivä kerrallaan mennään, mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia ei ole. Terveystilanne määrää tahdin.





sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Eläinlääkärikierteessä

Kirjaan nyt tähän ylös Draaman tähänastisen sairaskertomuksen mahavaivojen osalta. Tarina on pitkä ja seikkaperäinen, mutta sellaisena sen haluan itselleni  tallentaa.

Jälkikäteen ajateltuna luulen, että mahavaivat ovat saattaneet olla mukana meidän arjessa alusta asti, vaikken sitä silloin vielä tiennyt. Oireet olivat pitkään vähäisiä eikä ollut mitenkään ilmeistä, että ne olisivat viitaneet mahavaivoihin tai muuhunkaan pysyvään ongelmaan.

Kun Draama oli vasta tullut minulle, niin se kerran kakalla käytyään paineistui hetkeksi, mutta palautui pian. Paikalla ollut koiraihminen arveli, että ehkä se oli syönyt jotain, mikä oli saanut sen mahan kovalle ja paineistui siksi. Tapaus ei muistaakseni toistunut pitkään aikaan, mutta joskus tosi harvakseltaan vastaavaa on sittemminkin tapahtunut. Kun Draamalla diagnosoitiin rankavaiva toissa syksynä ja sillä oli ongelmia lumbosakraalialueella, niin arvelin, että satunnainen kakatessa paineistuminen on mahdollisesti johtunut siitä, että lumbosakraalialueella tuntuu silloin kipua. Mutta todennäköisempi selitys saattaakin olla, että sillä on ollut (ylimääräistä) kaasua suolistossa ja se on aiheuttanut kakatessa kipua.

Draama on myös aina maistellut mielellään ruohoa ulkona. Talvella se rouskuttaisi mielellään keppejä, mutta sen kiellän. Ruohoakaan en anna mielinmäärin syödä, mutta sitä se ei varsinaisesti edes tee. Sen ruohonsyönti ei ole koskaan ollut maanista, vaan rauhallista ja valikoivaa. Ja jotkut koirat nyt vaan syövät ruohoa ilman kummempaa syytä. Itselläkin on ollut muutama ruohoa syövä koira, joilla ei muuten ole ollut mitään mahavaivoihin tai närästykseen viittaavia oireita.

Näiden oireiden perusteella en siis osannut alussa mahavaivoja epäillä. Draamalla ei edes koskaan ollut maha löysällä. Edes kodin vaihtaminen ei sen mahaa saanut löysälle, mutta sen aiheuttama stressi on muuten voinut hyvinkin tilanteen kehittymiseen vaikuttaa. Vaikka Draama ulkoisesti sopeutui hirmu helposti meidän laumaan, niin ihan varmasti se on silti ollut pitkään stressaantunut.

Ensimmäisenä syksynä sitten tuli saikkua rankaongelmien takia, ja Draama söi kuurin Norocarpia ja Neurontinia. Sivuvaikutuksia ei lääkekuureista näkyvästi ilmennyt, mutta sitähän ei tiedä, onko maha kuitenkin mennyt huonompaan tulehduskipulääkkeen jälkeen.


Viime helmikuussa Draama välillä vähän nieleskeli ja roikotti päätä ja puhahteli. Joskus kun se haukkui, niin sitä rupesi yskittämään. Ulkona se joskus saattoi yhtäkkiä tulla luokseni paineistuneen näköisenä, mutta jatkoi sitten normaalisti ulkoilua. Epäilin vähän nielutulehdusta, koska osa oireista oli samoja kuin olin siinä taudissa joskus aiemmin nähnyt. Kävimme lääkärissä, ja nielu todettiin puhtaaksi, mutta sen sijaan Draama sai silloin närästysdiagnoosin. Syytä paineistumiselle eläinlääkäri ei osannut sanoa, mutta otti esille mahdolliset henkiset ongelmat, joihin taas en itse lainkaan uskonut.

Tämän jälkeen sitten tarkastelin Draaman ruokavaliota kriittisesti ja tein siihen joitain muutoksia. Olin tarkka siitä, että ruoan oli oltava hyvin sulavaa ja laadukasta. Oireilua oli yhä ajoittain, mutta se oli lievää ja sitä kesti kerrallaan vain muutaman sekunnin ajan. Muuten Draama oli aivan normaali reipas itsensä.

Eniten ihmetytti tuo Draaman ajoittainen paineistuminen ulkoillessa, joka sekin kesti vain muutaman sekunnin ajan, mutta oli kuitenkin poikkeavaa käytöstä Draamalle, eikä yleensä liittynyt kakkaamiseen. Selkävaivojen aikana se oli vastaavaa tehnyt ihan jokusen kerran, joten mietin tietenkin, että voisiko sillä taas olla ajoittain tuntemuksia selässä, esim. hetkellistä hermokipua. Maaliskuussa rokotusten yhteydessä se tutkittiinkin taas lämpökameralla. Kroppa oli kuitenkin selkeästi parempi kuin se syksyllä oli ollut, joten paineistuminen ei selittynyt tällä kertaa rankaongelmilla. Alkoi näyttää todennäköiseltä, että se kuitenkin jotenkin liittyi närästykseen.

Myöhemmin keväällä Draama alkoi lenkillä välillä ravistella korvia ja kulkea hetken pää vinossa. Kurkkasin korviin, enkä nähnyt niissä mitään, mutta toki suuntasimme taas eläinlääkäriin. Jospa paineistuminenkin johtui korvakivusta? Mutta korvat olivat täysin terveet eläinlääkärinkin tutkimuksessa. Juttelin eläinlääkärin kanssa närästyksestä ja ajoittaisesta paineistumisesta ja kysyin, josko kannattaisi tutkia Draamaa vähän tarkemmin vaikkapa verikokeilla. Eläinlääkärin mielestä tämä ei ollut tarpeen, koska Draama vaikutti niin hyvinvoivalta koiralta. Yleistutkimuksessa se ei myöskään aristanut mitään paikkaa.

Tein erilaisia ruokakokeiluja sen testaamiseksi, vaikuttiko joku yksittäinen osanen ruokavaliossa oireisiin. Kun oireita oli ollut, niin jätin ruokavaliosta pois jonkun ainesosan, jota se hiljattain oli saanut. Joskus oireilu lakkasikin, mutta saattoi yllättäen palata, vaikka kyseinen aine pidettiin edelleen pois ruokavaliosta. Ja kun joku mahdollinen oireiden aiheuttaja taas palautettiin ruokavalioon, ei siitä välttämättä seurannut ollenkaan oireilua. Mitään logiikkaa ei missään näyttänyt olevan, joten en saanut kiinni siitä, mikä ruoassa mahdollisesti oireet provosoi.

Kesä ja alkusyksy sitten olivat Draamalle kaikin puolin hyvää aikaa, ja melkein unohdin koko närästyksenkin. Kunnes sitten lokakuussa mahaoireet räjähtivät yllättäen kertalaakista käsiin ja kävimme päivystyksessä toteamassa, että närästykseltähän se taas vaikuttaa. Tällä kertaa vain erittäin paljon pahemmalta. Verikokeista tarkistettiin mm. sisäelinten toiminta ja verenkuva, ja kaikki arvot olivat normaaleja.

Draama söi jonkun aikaa Losecia ja ruokavalio vaihdettiin heti mahdollisimman mahaystävälliseksi ja rajoitetuksi. Keittelin sille kanaa ja riisiä ja kaikki lisäravinteet jätettiin pois. Vointi parani, ja jonkun ajan päästä lisäsin eläinlääkärin kehotuksesta ruokaan joitain lisäravinteita. Hyvin harkiten ja vain sellaisia, jotka eivät oletusarvoisesti ole pahoja närästyksen kannalta. Esim. kalkkivalmiste vaihdettiin kalsiumsitraattiin, koska kalsiumkarbonaatti saattaa närästää. Kalaöljyä en enää uskaltanut antaa, enkä nivelravinteita, sinkkiä tai magnesiumiakaan.

Vaikka tilanne aluksi näytti jo ihan hyvältä, niin marraskuun aikana aloin kiinnittää huomiota siihen, että Draaman ilme oli joskus ulkoillessa huono, sellainen sisäänpäinkääntynyt ja vähän pahoinvoiva. Se ei aina näyttänyt erityisesti nauttivan ulkoilusta. Kotonakin se joskus näytti samanlaiselta. Joskus se vähän nieleskeli. Se myös toisinaan sai ruoan jälkeen jonkinlaisia kipukohtauksia, jolloin se roikotti päätä, oli kovin huonovointisen näköinen ja hengitti terävämmin. Lisäksi se oli laihtunut. Konsultoin taas eläinlääkäriä ja hän mietti, että olisi ehkä aika tutkia Draama ultralla tai röntgenillä, jos sieltä vaikka jotain ikävää löytyisi. Tilasinkin Draamalle ajan sisätautilääkärille jatkotutkimuksiin. Koska oireet olivat taas pahentuneet, lopetin myös kanan ja riisin syöttämisen siltä varalta, että juuri ne ärsyttivät sitä, ja keittelin sen sijaan seitiä ja kauraa ruoaksi.

Joulukuun alussa sitten ajelimme sisätautilääkärille. Mielenkiintoista klinikalle saapumisessa oli se, että vaikka olimme parkkipaikalla lähes puoli tuntia etuajassa, niin saavuimme silti lääkäriin pari minuuttia myöhässä. Pieni ja ahdas parkkihalli oli täpötäynnä, koska klinikalla sattui samaan aikaan olemaan joukkokuvaus. Odotin hetken, olisiko joku paikka vapautunut, mutta sen sijaan halliin ajoi kaksi autoa lisää. Ja sitten siellä oltiinkin aikamoisessa sumpussa kaikki. Kukaan ei meinannut mahtua enää edes ulos ajamaan, ja väistin itse ensin hankalasti muita, joiden aika oli ennen meitä. Sen jälkeen ajoin itse ulos ja menin etsimään paikkaa jostain kadunvarresta, jonka löydettyäni juoksin Draaman kanssa klinikalle. Ja sitten käynnin jälkeen autolle palatessa en tiennyt, missä auto on, kun en ehtinyt yhtään painaa mieleen, minne sen jätin! Pieni epätoivo iski, kun se ei ollut siinä suunnassa, mistä sen oletin löytäväni. Draamakaan ei suhtautunut asiaan niin vakavasti kuin olisin toivonut, se vain juuttui koko ajan haistelemaan mielenkiintoisia hajuja, ja hoputin sitä, että kuule, tämä on nyt vakava paikka, kun pitää löytää se auto, ja Vinski ja Kipikin siellä odottavat. Mietin myös, että mitä kuuluu tehdä, jos auto ei löydy. Tuskin kannattaa ainakaan soittaa poliisille, että anteeksi, olen kadottanut autoni... Auto löytyi sitten lopulta lähempää kuin olin luullut, ja vastakkaisesta suunnasta kuin olin etsinyt...

Punnitsin Draaman heti aulassa lääkärille mennessä ja järkytys oli melkoinen, kun painoa oli vain 13,5 kg, kun se normaalisti on painanut 16 kg. Normaalipainoisenakin se on ollut silakka. Pysäyttävä oli myös eläinlääkärin kuntoluokaksi antama 2/5. Draamalle tehtiin yleistutkimus ja otettiin lisää verikokeita, joista tutkittiin imeytymistekijät, kortisoli ja haiman toiminta. Haimastahan oli jo pikatesti otettu, mutta se ei ole täysin luotettava, joten nyt näyte lähetettiin labraan tutkittavaksi. Kysyin ultrasta, jota aiemmin hoitanut lääkäri oli suositellut, mutta uusi lääkäri ei pitänyt sitä tarpeellisena tässä vaiheessa. Olin tästä harmissani, koska olin mennyt erikoislääkärille nimenomaan siksi, että hän tarvittaessa osaa myös tulkita ultraa kunnolla. Sain ihan sen käsityksen, että tarkoituskin oli juoksuttaa asiakkaita mahdollisimman usein klinikalla saman vaivan takia...Olisihan se ultra siinä kohtaa lisännyt sen muutenkin tähtitieteellisen laskun loppusummaa, mutta kuitenkin vähemmän kuin uusi käynti ultran takia.

Lasku siitä käynnistä oli joka tapauksessa pyörryttävä, huomattavasti isompi kuin edes viikonlopun päivystyskäynti oli ollut. No, onneksi tykkään kaurapuurosta. Harmitti aika peijoonisti, että olisin selvinnyt halvemmalla menemällä ottamaan samat verikokeet muualle. Mutta kun oireilu oli tuolla tavalla pahentunut ja kroonistunut, niin tuntui sikäli järkevältä mennä nimenomaan sisätauteihin erikoistuneelle eläinlääkärille. Ja eiköhän siitä kuitenkin jotain hyötyäkin ole ollut, että lääkäri on näihin juttuihin perehtynyt, joitain linjauseroja esim. lääkityksen suhteen on ollut. Oli myös ensimmäinen kerta, kun lääkäri ei vain pyöritellyt silmiään kun kerroin paineistumisoireista, vaan piti myös niitä mahaoireista johtuvina, kaasu on välillä aiheuttanut kiputuntemuksia. Taustasyyksi hän epäili ruoka-aineyliherkkyyttä. Itse olin jo epäillyt, että Draamalla on vähintäänkin syöpä, mutta vakuuttavasti lääkäri kertoi, että kaikki nuo inhottavat oireet voivat johtua tuollaisesta vähän viattomammasta (mutta silti tarpeeksi inhottavasta) syystä. Hoidoksi Draama sai kolmen viikon Pepcid-kuurin ja Litalginin tarvittaessa otettavaksi.

Myös eliminaatioruokavalio määrättiin, ja tietenkin eläinlääkäri suositteli nimenomaan jotain klinikalla myytävää hypoallergeenista nappulaa. Tässä kohtaa siirryin ihan mielelläni valmisruokaan, koska siitä saisi ainakin teoriassa enemmän ravinteita, ja olin jo vähän kyllästynyt ikuiseen ruokien keittämiseen. Sisällysluettelo noissa ruoissa on sellainen, että ihmetyttää, miten kukaan voi niiden avulla tervehtyä, mutta kuitenkin monen koiran maha on kuuleman mukaan saatu niillä rauhoittumaan. Kallistahan se erikoisruoka oli, mutta ei seitikään ihan ilmaista ole. Laskin joskus, että helposti menee Draaman kokoisella koiralla parisataa euroa kuussa seitiin. Se kun on niin laihaa ravintoa, ettei ihan pieni nokare riitä. Ja kun taloudessa lisäksi on kissa, joka seitin haistaessaan vaatii päivittäin oman osuutensa, niin huh vaan...

Parin päivän päästä eläinlääkäri soitti verikokeiden tuloksista. Haima ja kortisoli ok, mutta imeytymistekijät eivät. Folaatti oli todella matala ja B12 selvästi alle viitteiden. Syynä tähän oli luultavasti pitkäaikainen mahan ärsytys, vaikka joskus voi imeytymishäiriö toisaalta aiheuttaa mahaoireet (mutta mikä sitten siinä tapauksessa on aiheuttanut sen imeytymishäiriön..?). Imeytymishäiriö myös selitti laihtumisen. Draama tarvitsisi B12-vitamiinipistoksia viikon välein kuusi kertaa, ja saimme kehotuksen varata kontrolliaika mahdollisimman pian, jotta hoito voitaisiin aloittaa.

Niinpä löysimme itsemme klinikalta jo toistamiseen saman viikon aikana. Ihmettelin kovasti meille määrättyä kontrollikäyntiä, sillä eläinlääkäri ei koko aikana koskenutkaan Draamaa tai juuri vilkaissutkaan sitä päin, ja selitti minulle vain samat asiat kuin jo puhelimessa. B12-piikin antoi hoitaja, kuten kaikki seuraavatkin. Ja näin saatiin kätevästi laskutettua täysin turha kontrollikäynti, ja maksoin pistossarjasta yli kolme kertaa enemmän kuin tiedän muiden maksaneen edes ketjuklinikalla! Tällaista rahastusta en todellakaan arvosta. Mielestäni eläinlääkäreilläkin pitäisi olla joku vastuu siitä, etteivät laskuta turhasta. Eivät he voi tietää, miten huonoon tilanteeseen he jonkun asiakkaan mahdollisesti ajavat muutaman satasen ylimääräisellä laskulla. Välttämättömät jutut on tehtävä, mutta liian usein kuulee nykyään turhasta rahastuksesta ja jopa täysin turhista ja vastoin eläimen etua olevista toimenpiteistä. En tykkää. Eläinlääkärit ovat tarpeeksi kalliita muutenkin. Ikävöin todella entisiä aikoja. Eläinlääkärit olivat silloin huomattavan edullisia nykyiseen hintatasoon verrattuna (myös rahan muuttunut arvo huomioiden), ja laskua kirjoitettaessa tiedusteltiin aina, haluaako maksaa käteisellä vai laskulla. Nyt se on vain mennyttä maailmaa. Onhan se eläinlääketiede toki kehittynyt tässä välissä, mutta meidän lauman tarpeisiin se entinen tasokin riitti vallan mainiosti.

Uuteen ruokaan siirryttiin vähitellen, ja ensimmäiset päivät menivät hyvin. Sitten kun uutta ruokaa alkoi olla puolet kokonaismäärästä, muuttui tilanne hulluksi. Kakan määrä oli hirveä, sitä tuli viisi kertaa päivässä ja se muuttui löysäksi ja limaiseksi. Lopulta mukana oli tippa vertakin. Eläinlääkäri totesi, että ruokaa voi hyvin jatkaa, tottuminen voi kestää aikansa. Tilanne oli niin hankala, eikä mikään ruoka ollut tuollaista koskaan aiheuttanut, että lopetin kuitenkin ruoan. Päätin kokeilla vielä toista allergianappulaa ja jos sekään ei sopisi, niin sitten tekisin eliminaation kotiruoalla.

Uusi nappula oli vielä edellistäkin kalliimpaa, kolmen kilon pussi lähes 50 euroa. Mutta tämä nappula sopi paremmin, joten seuraavaksi ostin kymmenen kilon säkin. Kilohinta ei ollut niin kova kuin pienemmällä pussilla, mutta hinta oli silti aika huima, eli vähän yli satasen. Netistä tilaamalla olisi saanut halvemmalla, mutta tarve oli kiireisempi kuin tilaamalla olisi saanut. Ruokaan siirryttiin taas vähitellen, ja nyt Draama on syönyt pelkästään sitä yli kolme viikkoa.

Joulukuun aikana Draaman vointi ei aina ollut kovin kaksinen. Joskus jouduin lyhentämään lenkkiäkin, kun näin, ettei sillä ollut hyvä olla. Lenkkeilykään ei tuottanut sille aina enää iloa, enkä itsekään pystynyt tuulettamaan päätä lenkillä kuten olin tottunut. Elämä oli yhtä ahdistusta, stressiä ja huolta. Parempiakin hetkiä oli, mutta enemmän on mieleen jäänyt kaikki se pimeä. Ja se koiran alituinen kyttääminen.

B12-piikkisarja on nyt kokonaan saatu, ja ensi kuussa otetaan kontrolliverikokeet, jolloin selviää, tarvitaanko vielä toinen piikkisarja. Paino on vähän noussut, mutta sen pitää nousta vielä reilusti lisää. Ultrassakin Draama sitten lopulta kävi, koska se ei vastannut Pepcid-kuuriin kovin hyvin. Litalginista ei myöskään tullut näkyvää vastetta, ja jätin sen aika pian pois, koska se ei välttämättä ole ihan harmiton lääke.

Ultrassa ei taas mennyt kaikki niin kuin olisi pitänyt, kun kukaan ei ollut huomannut minulle sanoa, että ennen ultraa olisi pitänyt paastottaa 12 tuntia. Niinpä mahalaukkua ja suolistoa ei näkynyt kaasun takia kunnolla, mutta se mitä niistä näkyi, näytti normaalilta. Sisäelimet näkyivät oikein hyvin, kuulemma harvinaisenkin hyvin. Varmaan siksi, kun ei ainakaan ollut yhtään läskiä tiellä. Hyviltä ne sisäelimetkin näyttivät. Edelleen siis diagnoosina on ruoka-aineyliherkkyys, mutta eihän se mitenkään satavarmaa ole, että siitä on kyse.

Ultran jälkeen oli hämmentävää, kun Draama liikkui pitkin seiniä kyyryssä ulos klinikalta. Kotona se ei olisi halunnut lähteä edes lenkille. Pesin heti kotona geelit pois sen mahasta, mutta sekään ei auttanut. Paljaaksi ajettu maha vaivasi Draamaa niin paljon. Jouduin patistelemaan sen pienelle lenkille. Seuraavana aamuna Draama ei olisi halunnut edes nousta ylös. Kun se komennettuna sitten nousi, liikkui se kummallisesti koikkelehtien ja heittäytyi sitten dramaattisesti maahan makaamaan. Konsultoin klinikkaa ja kävimme pikaisesti näytilläkin, mutta jotkut koirat kuulemma tosiaan reagoivat tuolla tavalla ajeltuun mahaan. Omilla koirilla en aiemmin ole tuollaista reaktiota nähnyt, joten tulipa taas koettua jotain uutta.

Hankin Draamalle heti ulkoiluja varten JumppaPompan, joka peittää vähän paremmin mahaa kuin takit. Kävimme metsässä, ja siellä Draama reipastui ja suorastaan riehaantui, mutta metsälenkin jälkeen se taas muuttui huonommin liikkuvaksi ja vaisummaksi versioksi itsestään. Myöhemmin illalla ultran jälkeisenä päivänä oli tiedossa hallitreenit, ja varauduin siihen, että treenaan vain poikien kanssa, jos Draama on edelleen tuollainen. Mitä vielä, Draama halusi ehdottomasti treenata, eikä ollut yhtään vaivainen. Treenin jälkeen se taas muisti, ettei oikeastaan ollut edes täysin liikuntakykyinen.

Vaikka ensin ajattelin, että onpa Draama nyt oikea drama queen, niin olen sittemmin miettinyt, että ei tuo paljaaksi ajettu maha oikeastikaan varmaan kivalta tunnu. Ja jotkut aistivat asioita muita herkemmin, joku ihminenkin saattaa kokea jonkun vaatteen epämukavana ja hankaavana, kun joku toinen ei huomaa samassa vaatteessa mitään erikoista. Paljaaksi ajettu maha takuulla tuntuu hyvin erilaiselta kenestä vaan, mutta toisista sitten ihan todella pahalta.







Draaman vointi on nyt ihan viime aikoina ollut jo parempi ja oireilu on helpottanut. Elämään on tullut taas enemmän iloa. Tiukkaa eliminaatiodieettiä olisi tarkoitus jatkaa vielä muutama viikko ja sitten kokeilla yksi kerrallaan muita ruoka-aineita. Ajatuskin stressaa, koska takapakkia voi olla tiedossa. Sen oikean ruokavalion löytyminen voi olla hyvin pitkän ja mutkikkaan tien takana. Joillain on mennyt vuosi parikin löytää sopiva ruokavalio. Mahavaivat ovat kaikin puolin inhottavia ja arvaamattomia. Jos saisi valita, niin ottaisin kiusaksi jonkun helpomman ja kiltimmän vaivan niiden sijaan. Mahavaivat vaikuttavat niin kokonaisvaltaisesti koiran vointiin ja pahimmillaan voi käydä juuri noin, että koiran yleisolemus muuttuu vain varjoksi omasta itsestään. On myös ikävästi arkea rajoittavaa, kun joutuu kieltämään koiralta kaiken, mitä se on ennen syönyt, ja kun rajoitukset varmaan ovat nyt pysyvä osa meidän arkea tulevaisuudessakin. Juttelin viime käynnillä eläinlääkärin kanssa vaivan ennusteesta, ja hänkin sanoi, että täysin oireettomaksi Draamaa ei varmaan saada, mutta sellaiseksi, että se pärjää.

Mahavaivat ovat myös inhottava yhdistelmä rankavaivojen kanssa. Draama ei ole nyt moneen kuukauteen saanut nivelravinteita tai muita kropan hyvinvoinnille tärkeitä lisäravinteita. Imeytyminen on muutenkin ollut huonoa jo pitkään. Paino on laskenut ja lihaksia hävinnyt, mikä myös vaikuttaa suoraan kropan hyvinvointiin. Mahakipujen aiheuttama jännitys myöskin vaikuttaa epäsuotuisasti kroppaan. Ja entä jos Draama joskus taas tarvitsee tulehduskipulääkettä, kestääkö maha sen.

Viime sunnuntaina Draama kävi pitkästä aikaa kraniosakraalihoidossa Tarjan luona. Jumia oli lantion ja niskan alueella, L4 kiukutteli erityisesti. Jumia oli myös pallean ympärillä, ja tämä tietenkin johtuu mahavaivoista.

Toisilla on paskempi tuuri, ja Draamalla nyt sitten tällainen, että se joutuu elämään kahden kroonisen vaivan kanssa. Mitä tässä muutakaan voi tehdä kuin elää hetkessä ja nauttia niistä hyvistä hetkistä, mitä on, ja koittaa olla murehtimatta liikaa tulevaisuutta. Ei se helppoa ole olla murehtimatta, mutta turhaahan se kuitenkin on etukäteen kauheasti murehtia. Tarpeeksi raskasta on murehtia silloin, kun asiat ovat kohdalla.

On tämä ollut aikamoista rumbaa. Joulukuussa Draama kävi viisi kertaa eläinlääkärissä ja Snoopy kerran. Eikä siinä tosiaan ollut kaikki viime vuoden käynnit. Tänä vuonna Draama on käynyt eläinlääkärissä jo kolme kertaa. Rahaa on lääkärikäynteihin palanut järjetön summa, ja ruokiin on lisäksi mennyt satoja euroja. Siltäkin kannalta tämä mahavaiva on todella viheliäinen! Samaan aikaan on auto vieraillut kahdesti korjaamolla. Ja sitten viimeksi eläinlääkärille ajellessani huomasin ajon aikana, että tuulilasissa pystysuoraan mennyt halkeama oli edennyt loppuun asti ja kohdannut vaakasuorassa läpi tuulilasin menevän halkeaman. Olin onnistuneesti viivyttänyt halkeaman etenemistä mm. välttämällä kuumailmapuhalluksen suuntaamista tuulilasiin kylmällä ilmalla. Ja nyt unohdin sen tehdä, kun olin niin stressaantunut uusista käänteistä ja taas yhdestä eläinlääkärikäynnistä. Autokorjaamolla viimeksi sanottiin, että tuulilasi pitää vaihtaa viimeistään sitten, kun halkeamat kohtaavat. Huoh, nyt ei kyllä just pysty. Kai tuo tuulilasi vielä jonain pakkaspäivänä silmille räjähtää, kuten kävi edellisen auton takalasin kanssa. Sitä odotellessa.

Surkuhupaisaa on sekin, että viime vuonna eläinlääkärissä kävivät vain vakuuttamattomat koirani. Kipistä ja Vinskistä maksoin turhaan vakuutusmaksuja, koska ne eivät lääkäriä tarvinneet. Edellisenä vuonna ne kyllä molemmat kävivät lääkärissä useammin kuin kerran. Onhan se hieno homma, että edes nuo kaksi pysyivät niin terveinä, etteivät lääkäriä tarvinneet. Ei siitä vain hirveästi ole jaksanut iloita, kun yksi koira on monen koiran edestä siellä lääkärissä rampannut.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Loppuvuoden kuulumiset ja pohdintaa harrastuksista ja vähän terveydestäkin

On jäänyt blogi jo pitkään päivittämättä Snoopy-uutista lukuun ottamatta, eikä tullut aiottua koulutusjuttuakaan kirjoitettua. On ollut vähän muuta mielessä, kun ollaan taas Draaman kanssa painittu terveysongelmien kanssa. Niistä taidan myöhemmin laittaa myös ihan oman päivityksen, koska tarina on sen verran pitkä.

Marraskuu oli synkkä ja märkä, ja vielä synkemmäksi sen teki se, että sen aikana alkoi käydä selväksi, ettei Draaman mahaongelmia suinkaan vielä ole selätetty.  Ehdimme me kuitenkin viettää normaaliakin elämää marraskuussa. Kokeilimme uutta lajiakin, tai oikeastaan tutun lajin yhtä muunnosta. Minulle tarjottiin yllättäen peuran sorkkaa, jonka ilomielin otin vastaan. Ja mitä sitä sitten muutakaan voi tehdä kuin mennä kauppaan ja ostaa sieltä pullollinen verta. Tein siis elämäni ensimmäisen verijäljen, jonka Draama pääsi ajamaan seuraavana päivänä. Annoin jäljen vanhentua yli 18 tuntia, koska tiesin, ettei hyvissä olosuhteissa vanhakaan jälki ole ongelma, ja edellisenä päivänä tehtyjä jäljet mejä-kokeissakin ovat.

Draaman työskentely oli selvästi rauhallisempaa kuin tuoreemmalla jäljellä. Veri ei kammottanut sitä millään lailla, päinvastoin se oli Draamasta aika kiinnostava juttu, vaikka jotkut koirat verta kuulemma aluksi saattavat arkailla. Alussa, puolivälissä ja lopussa oli makaukset, joista ensimmäistä Draama hetken haisteli, muttei erikseen pysähtynyt muita käymään läpi kylläkään. Pari kertaa se ajautui jäljeltä sivuun, mutta löysi sen uudestaan. Lopusta sitten löytyi sorkka ja oma ruokakippo, joista jälkimmäinen oli selvästi kiinnostavampi, mutta kiinnosti sorkkakin kyllä.



Täytyy kokeilla verijälkeä Vinskillä ja Kipilläkin ihan mielenkiinnosta, vaikkei siitä koelajia meille taida tullakaan. Siellähän ne pakkasessa odottavat seuraavaa käyttöä, sorkka ja veripullo, jos tässä joskus ehtii vielä muutakin miettiä kuin sairastamista...

Marraskuussa Draamalla myös oli treffit entisen laumansa kanssa. Se haistoi tutut tyypit jo kaukaa ja ryhtyi innolla vetämään kohti. Hetken päästä se jo painelikin menemään vanhan kaverinsa, Skisma-bortsun, kanssa. Puoleentoista vuoteen ei parivaljakko ollut toisiaan nähnyt.




Normaalia treenielämää kerettiin marraskuussa jonkun verran harrastaa, ja kentätkin olivat vielä treenikelpoisia. Tässä Draama tyytyväisenä tehokkaan ja tuloksellisen treenin jälkeen ;)



Hallitreenit alkoivat myös marraskuussa, ja ollaan joka toinen viikko käyty siellä. Vähän harmillista on ollut se, että ryhmäpaikallaoloja ei ole otettu kertaakaan, vaikka aiempina treenikausina ne ovat näissä omatoimitreeneissä kuuluneet kuvioon. Tunnarin otimme Draaman kanssa heti työn alle hallissa, ja kokeilin ohjeen mukaan laittaa tunnarit seinän viereen vauhdin hillitsemiseksi. No, ei se juuri vauhtia hillinnyt, ja joskus Draama myös nosteli vääriä kapuloita, erityisesti oman viereisiä, jotka se sitten kyllä saattoi heti vaihtaa omaan.  Palasimmekin sitten (taas kerran) rutkasti taaksepäin treeneissä. Matka on otettu kokonaan pois ja välillä tunnarit ovat olleet ritilän alla. Hyvin hitaasti tämä liike edistyy. Kun sattuu olemaan vauhtia arvostava tyyppi ja on joskus päässyt tekemään jonkun jutun väärällä mutta palkitsevalla tavalla, niin lujassahan se väärä tapa sitten istuu. Mutta on kyllä täysin yhdentekevää, tuleeko tästä koskaan valmista liikettä, kunhan vain Draaman vointi saataisiin paremmaksi.

Joulukuussa ollaankin sitten mm. ravattu eläinlääkärillä Draaman kanssa, ja terveydestä on riittänyt jatkuvaa murhetta. Draama laihtui hurjasti ja sillä todettiin imeytymishäiriö, närästysoireita, kipuilua ja vaisuilua on myös ollut. Draama on nyt eliminaatioruokavaliolla mahdollisen ruoka-aineyliherkkyyden selvittämiseksi. Tämä kaikki on myös tullut järjettömän kalliiksi. Snoopyn kanssa käytiin yksi lääkärikäynti myös, se Snoopyn elämän viimeinen. Joulukuu onkin ollut hyvin raskas. Alkusyksyä lukuun ottamatta koko syksy on ollut raskas. Vuoteen kokonaisuutena mahtui hyviäkin asioita, mutta myös isoja vastoinkäymisiä, jotka osaltaan vaikuttavat myös nykyhetkeen ja tekevät kokonaistilanteesta vielä vaikeamman. Jaksamisen rajat on kyllä jo käytännössä ylitetty, vaikka pakkohan se vaan on yrittää sinnitellä.

Joulukuussa Draama täytti viisi vuotta. Tässä synttäripäivän poseerausta.




Joulua ei tällä kertaa tullut ihmeemmin vietettyä, vaikka aiemmin olenkin aika lailla ollut jouluihminen. Oli myös ensimmäinen kerta ikinä, kun koirat eivät saaneet yhtään pakettia jouluna. Herkkujahan paketeissa yleensä on ollut, mutta eipä Draamalla edes ole tällä hetkellä lupa syödä muuta kuin omaa erikoisruokaansa. Joulupäivänä sentään pitkästä aikaa annoin puruluut Kipille ja Vinskille, ja Draamalle annoin kongin, joka oli täytetty sen omalla ruualla. Siitä lähtien Draama on saanut osan ruuasta kongista, joten onneksi löytyy tapoja antaa sillekin jotain järsittävää ja ajanvietettä.

Jouluaamun herätys ei ollut mitenkään miellyttävä. Kun aloin heräillä, tuli Kipi siihen viereen, ja sitten myös Vinski oli tulossa siihen. Sepä ei Kipistä ollut niinkään hyvä idea, joten se teki nopean syöksyn karkottaakseen Vinskin ja teloi samalla naamani. Silmän alle tuli isot naarmut ja verenpurkauma. Kiitti vaan Kipi, lunastit itsellesi tällä tempulla taas yöunet erillään muusta laumasta mahdollisesti loppuelämän ajaksi.

Kipihän ei ole tätä ennen melko pitkään aikaan nukkunut muun lauman kanssa. Sillä oli ennen tapana pissata sisälle lähes joka yö, ja sitten kokeeksi laitoin sen yksin keittiöön nukkumaan. Kappas vaan, pissailu loppui siihen. Tajusin silloin, että kyse oli todellakin ollut vain merkkailusta, vaikka terveydellistäkin syytä oli etsitty. Tilanne oli itselleni outo, koska kukaan koirista ei ennen ole aikuisiällä sisälle pissannut. Syynkin ymmärsin tässä vaiheessa. Kipi ei aina meinannut saada omaa egoaan sopimaan samaan tilaan Snoopyn kanssa ja merkkaili sen takia. Tuntui vähän keljultakin eristää yksi koira laumasta yöksi, mutta Kipi suhtautui tilanteeseen hyvin, se taisi vain olla hyvin helpottunut, kun elämässä oli yksi stressin aihe vähemmän.

Kyllä Kipi Snoopyn kanssa toimeen tuli, vaikka mitään parhaita kavereita ne eivät koskaan olleet. Joissain resursseihin liittyvissä tilanteissa Kipille vain tuli joskus tarve vaatia omaa tilaa, ja Snoopy puolestaan oli hyvin vahva persoona, jota Kipi toisaalta kunnioitti, mutta jonka se myös koki enemmän kilpailijaksi kuin nöyrän Vinskin. Jostain syystä Kipi myös koki omistavansa yksinoikeuden aamuisin siihen hetkeen, kun aloin herätä, eikä se olisi silloin halunnut muiden koirien tulevan liian lähelle. Isoja ongelmia tästä ei aiemmin aiheutunut, ja vihelsin myös pelin poikki heti kun sen havaitsin. Ja sitten tulikin ajanjakso, kun Kipi nukkui yksin keittiössä. Snoopyn kuoleman jälkeen päätin kokeilla, pystyisikö Kipi nukkumaan yhdessä muun lauman kanssa pissailematta. Pissailua ei enää ilmennytkään, mutta tuo aamuhetkien omimiskäyttäytyminen oli melkeinpä vain pahentunut. Unenpöpperöisenä sitä ei ehdi ennaltaehkäistä tarpeeksi hyvin, joten jatkakoon tosiaan Kipi uniaan keittiössä. Ihan vapaaehtoisesti ja mielellään se sinne jää. Nauttii omasta rauhasta ja siitä, ettei ole tarvetta vahtia resursseja keneltäkään. Ei se tarve pelkästään Snoopyyn liittynyt. Aamuisin Kipi ennakoi aina hetken, milloin kohta noustaan ylös, ja silloin kuulen keittiöstä unen läpi rytmikkään paukutuksen, kun se riemuissaan hyppii omalla hassulla tyylillään ja odottaa laumaa herääväksi.

Snoopy ja Kipi siellä taustalla lokakuun lopussa

Kipi mielipuuhassaan uutta lunta maistelemassa

Vain viikkoa ennen jouluaamua oli Kipi edellisen kerran vammauttanut minua. Silloin olimme lähdössä ulos ja olin nostamassa koirien hihnoja lattialta, kun Kipi juuri silloin hyppäsi innoissaan ja tuli pamauttaneeksi minua täysiä nenänvarteen. Jouduin tyrehdyttämään verenvuotoa monen minuutin ajan, ennen kuin lenkille lopulta päästiin. Siitäkin on vielä jälki näkyvissä, on se kiva kun naamataulu on koiran uusiksi muotoilema.

Snoopya olen muistellut valtavalla kiitollisuudella, lämmöllä ja haikeudella. Miten mahtava kohtalon oikku se olikaan, että Snoopy tuli takaisin kotiin oltuaan nelikuisena puolitoista viikkoa uudessa kodissa. Se lähti uuteen kotiin joulun jälkeen 14 vuotta sitten, emmekä saaneet olla sen ensimmäistä uutta vuotta enää yhdessä, mutta kaikki seuraavat saimme. Miten mielenkiintoinen ja hieno se yhdessä kuljettu matka olikaan. Snoopy oli hyvin erilainen persoona kuin aiemmat koirani ja opetti minulle paljon uutta. Paljon hyvää olisi jäänyt puuttumaan elämästäni, ellei Snoopy olisi palannut kotiin.

Olen muistellut myös muita Snoopyn aikalaisia, koko edesmennyttä bc-viisikkoani. Olen miettinyt, miten paljon elämää määrittääkään se, millaisen koiran sattuu saamaan. Tuosta viisikosta jokaisen kanssa sain harrastaa pk-jälkeä ja käydä niiden kanssa kokeissa kolmosluokkaan asti. Enää ei laumassa ole yhtään koiraa, jonka kanssa olisin joskus pk-kokeessa ollut.

Pk-jäljen olen aina kokenut eniten omaksi lajikseni, joten onhan se valtava muutos koko elämään, kun sitä ei enää tavoitteellisesti pääse harrastamaan, ja kun elämästä on samalla kadonnut monta mukavaa tuttavuutta. Tavoitteeksi minulle riittää vaikka se, että edes pari kolme kertaa koiran uran aikana pääsisi johonkin kyläkokeeseen tarkistamaan koulutuksen onnistumisen. Nykyisten koirien kanssa sekin on hyvin kaukainen haave. Metrin hyppyä en ketään näistä aio laittaa hyppäämään, joten koetilanteessa se hyppy pitäisi jättää väliin ja ottaa siitä nolla, mikä ei välttämättä ole hirveän mielekästä. Vinskillä myös ikä tulee vastaan, eikä se tykkää A-esteestä, Draaman terveys puolestaan on täysi kysymysmerkki.

Toko tuli jossain vaiheessa mukaan kuvioihin vähän vahingossa ja vain harvoin harrastettavana sivulajina, jossa ei ollut kummempia tavoitteita. Ainakaan tarkoitus ei koskaan ollut edetä ylempiin luokkiin asti, joissa oli pk-ihmisen silmiin ihan utopistisia liikkeitä ;) Sittemmin kuitenkin sinnekin taapersin, kantapään kautta ja enimmäkseen yksin lajia opiskellen. Siksi olen vieläkin vähän jälkeenjäänyt tässä lajissa, ja samaan aikaan laji on kehittynyt ihan hurjasti, mikä tekee kontrastista vielä isomman.

Olen oppinut tykkäämään tokosta ihan tosissaan. Mutta mutta, kovasti on vastatuulta ollut senkin harrastamisessa. Vinskin tokoura jäi alempiin luokkiin, Kipin kanssa emme ole päässeet alkua pidemmälle. Draamasta vihdoin sain motivoituneen tokokoiran, mutta terveyshuolet varjostavat jo toistamiseen isosti meidän harrastamista. Tosi kurja tilanne, kun harrastukset ovat muutenkin lähinnä yhden koiran varassa. Mutta jos pitäisi valita, otanko koiran, jolla on huonot harrastusominaisuudet mutta joka on terve ja pystyy elämään arkea aina täysillä, vai harrastuksiin sopivan mutta sairaan koiran, niin sitä ei tarvitsisi sekuntiakaan miettiä. Ottaisin sen terveen koiran. Aina. Mutta kun sitä ei saa itse päättää. Eikä laumassa yhtään täysin tervettä koiraa ole.

Jos liittyi Snoopyn minulle jäämiseen sattumaa, niin on sattumalla ja muiden ihmisten ja omilla valinnoilla ollut osuutensa myös muiden koirien minulle tuloon, tai tulemattomuuteen. Ennen Vinskin tuloa minulla esimerkiksi oli kiikarissa eräs toinen pentue. Jos minulle olisi siitä pentueesta tullut pentu, niin olisin nämä vuodet todennäköisesti harrastanut täysin terveen ja monipuolisen koiran kanssa, ja koko lauma olisi ihan toinen. Toisaalta kerran myös kieltäydyin ottamasta erästä pentua, joka sittemmin osoittautuikin hyvin sairaaksi.

En tietenkään osaa enää kuvitella elämää ilman nykyisiä koiria. Ne ovat rakkaita, vaikka niillä olisi miten paljon puutteita harrastusominaisuuksissa ja terveydessä. Mutta ne terveysmurheet ovat välillä aivan liian raskaita kantaa. Koiria en vaihtaisi pois, mutta niiden terveysongelmat kyllä antaisin pois. Pk:ta ilman oleminen on paljon pienempi murhe, ja kun olen saanut etäisyyttä pk-harrastukseen, niin entistä paremmin näen myös ne huonot puolet, kuten etenkin änkyrät asenteet, jotka estävät lajin kehittämisen koirille turvallisemmaksi ja suuremmalle koirajoukolle sopivaksi. Tai vastuun ottamisen siitä, ettei olla noudatettu edes olemassa olevia turvasääntöjä. Jipon loukkaantuminen sääntöjen vastaisella A-esteellä aiheutti sille kammottavia pitkäaikaisia kärsimyksiä ja teki myös minun elämästäni helvettiä pitkäksi aikaa, ja siitä asiasta en varmasti koskaan pääse täysin yli. Jippo oli poikkeuksellisen hieno, taitava ja kultainen koira, eikä olisi sellaista kohtaloa ansainnut, mutta ei yksikään koira muutenkaan ansaitse.

Viime aikoina olen myös miettinyt, että miksen olisi voinut tuntea intohimoa jotain sellaista lajia kohtaan, joka oikeasti on vain välineurheilua. Kuten vaikka tennistä. Jos joku tennismaila ei sovi omaan käteen tai menee rikki, sen voi aina vaihtaa uuteen. Elävää olentoa ei niin vain vaihdeta uuteen, vaikka jotkut sitäkin tekevät. Toisaalta siinä juuri on koiraharrastuksen hohto, että saa touhuta elävän olennon kanssa, tehdä yhteistyötä toisen lajin edustajan kanssa ja kokea erilaisia tunteita. Tennismaila ei samanlaisia elämyksiä tarjoaisi, mutta eipä se toisaalta aiheuttaisi samalla tavalla surua ja huoltakaan. Eikä tennismailan huoltoon tarvitse laittaa tuhansia euroja.

Tavoitteellinen harrastaminen on tällä hetkellä jäissä, mutta jotain pientä kuitenkin välillä puuhastelemme, koska se on Draamalle tärkeää. Hallitreeneissä myös ollaan toistaiseksi pystytty käymään. Pinnan alla silti jäytää epävarmuus terveydestä koko ajan. Pienen pakohetken arjesta treenituokiot kuitenkin tarjoavat, kun näkee miten Draama syttyy treeniin, silmät loistavat ja se elää juuri siinä hetkessä, mutta enemmänkin pitäisi päätä päästä tuulettamaan. Harmi, kun lenkkeilykään ei ole tarjonnut väylää pään tuulettamiseen samalla tavalla kuin ennen. Näinä aikoina se on muutenkin hasardia hommaa, kun koko ympäröivä maailma on ollut yhtä suurta jääkenttää.

Uusi vuosi on ovella, mutta uusia tuulia ei ole meidän laumalle näköpiirissä, eläinlääkärissä ravaaminen jatkuu ensi vuoden puolellakin. Uusi vuosi tuo tullessaan myös SPKL:n lisenssin, jota ilman ei kokeisiin enää ole asiaa. Itse en tosin lisenssiä vielä hanki, kun en tiedä ensi vuoden harrastustilannettanikaan. On ironista, että olin päättänyt sanoa irti pitkäaikaisen Palveluskoirat-lehden tilauksen (ja sanoinkin) ensi vuoden alusta kustannussyistä johtuen, ja siksi, ettei lehti enää ole ollut niin kiinnostava kuin joskus. Viimeisin numero tosin oli taas vähän parempi. Ja nyt sitten tulee samanhintainen pakollinen lisenssi ja sen kylkiäisenä lehti. Kuten monet muutkin, niin olen ollut pettynyt SPKL:n huonoon tiedottamiseen ja suoranaiseen ylimielisyyteen asiassa. Perustelivat tiedottamisen surkeutta jälkikäteen kustannussyillä, mutta mitä lisäkustannuksia siitä olisi tullut, kun olisi tiedotettu vähän aikaisemmassa vaiheessa ja vähän enemmän harrastajia  arvostaen... Kokouksessa sitten lisenssi runnottiin lopullisesti läpi, kun ei osallistujilla kuulemma ollut tarjota parempia vaihtoehtoja. Öö, miten olisi voinutkaan olla kovin pitkälle kehitettyjä vaihtoehtoja, kun asiasta tiedotettiin niin hirveän viime tipassa? Ja jos olisikin ollut, niin ei niihin yhden kokouksen aikana ehdi kattavasti perehtyä. Että olisikohan kannattanut keskustella asiasta vähän avoimemmin harrastusporukoiden kanssa jo paljon aikaisemmassa vaiheessa...

Tänään sai sentään ulkona ihastella harvinaista valoilmiötä.